Ei oo häröilyyn aikaa nyt, ota omena, valmiiksi kypsynyt

Paavon selkää on pari kertaa käyty hieromassa, mutta en edelleenkään ole täysin tyytyväinen Paavon liikkumiseen. Olen aivan varma, että Paavo on joskus liikkunut sulavammin lenkeillä ja pari kertaa agiradalla vipellettyämme vauhti on ollut ihan nollassa.
Toisaalta toivon, että ongelma on vain minulla päässä ja kunhan nyt päästään taas kuntoilun makuun niin Paavokin saa taas kuntonsa kohilleen ja lihakset vetreiksi. Tarkoitus olisi kuitenkin vielä ainakin kertaalleen hierotuttaa Pulla, ihan varmuuden vuoksi. Eikä varmaan olisikaan pahitteeksi, jos hieroja kävisi säännöllisesti, tarpeellista tai ei. Ninnun mukaan selässä ei kuitenkaan itsessään pitäisi olla mitään vikaan, mutta Paavo oli kyllä tosi pahasti pamauttanut takaosansa ja reväyttänyt lihaksensa. Toinen kylki oli selkeästi mennyt jumiin kipuilun takia, kun taas toisella puolella oli jo ensimmäisellä kerralla pehmeää lihasta ja sen puolen Paavo antoikin huomattavasti rennommin hierotuttaa.

Meillä oli tässä joku aika sitten taas valmennus. Se oli ensimmäinen kerta agilitya sitten loukkaantumisen. Ja jottei homma liian siivillä mennyt, niin Paavo oli päättänyt edellisen yön aikana vetää melko ison satsin suklaata naamaan ja meno olikin sitten seuraavana päivänä sen mukaista. Voi lahna sanon minä. Takakierrätykset yllripylläri onnistui, oltiin kuulemma joskus ennenkin selkeesti treenattu niitä. Ja vahingossa mie onnistuin vekkailee koiraa ihan superisti ja koiran linjat olivat priimaa. Toisaalta Paavon vauhti olikin sitä, että jos ohjaaminen olisi kussut, niin vika olisi ollut jossain muussa selityksessä kuin "en ehtinyt."
Monta hyvää yritystä päätyä agihallille on ollut ennen ja jälkeen valmennuksen, mutta vasta eilen yöllä sain aikaiseksi mentyä ihan halliin asti. Toisinaan kun olen unohtanut avaimet kotiin, joskus kaikki treenivermeet ovat jääneet laukkuun, joka odotti ottajaansa sängylläni ja...

Mutta eilen sitten.


Minun on tehnyt avautua ja purkautua erinäisistä asioista hyvin monta kertaa tässä blogissa, erityisesti nyt kun emme ole pystyneet tekemään mitään, on ollut aikaa pohdiskelulle. Mutta kun kirjoitus kusee nykyisin siinä, etten tiedä mistä aloittaisin. Tavoitteenanihan on parantaa mailma mielipiteilläni, saada ihmiset uskomaan minun mielipiteet ominaan, mutta kun. Ehkä joskus suututan jonkun blogissani, mutta se on sitten silloin joskus.

Eilen, onnistuneiden treenien jälkeen kotiin, melkein jo avauduin aiheesta, juoksuisten kanssa treenaaminen ja kisaaminen, mutta sekin vähän jäi, kello kun näytti kahta ja kuudelta soi herätyskello.
Treenit siis loppupeleissä meni hyvin, mutta aluksi vaan vaikutti siltä, että herra liituraidan kanssa hommasta ei vaan meinaa tulla yhtään mitään, koska juoksut. Ei, Egolla ei ole juoksut menossa, eikä tietääkseni spanielillakaan, mutta jollain ennen meitä treenanneella koiralla oli ollut ja uskoisin, että vieläpä melko mehukkaassa ajankohdassa olevat. Ei nimittäin ole normaalia, että pyrri joutuu ihan oikeasti valinnan vaikeuden eteen repiäkö lelua vai nuuskutellako maata.(jos joku ei ymmärrä, mitä tarkoitan niin tervetuloa seuraamaan meidän arkea niin huomaatte, että pyrri rrrrrrrakastaa repiä kaikkea ja kaikkia ihan koska ja milloin vaan) Aluksi meinasi mennä nuuskutteluksi ja voitte uskoa, että minua itseäni alkoi hermostuttaa, että joudun napauttamaan koiraa siitä, että se toimii vaistojen ja hormooneidensa varassa.
En ala asiasta sen enempää avautumaan, mutta uskokaa pois, minulla on mielipide ja erittäin vankumaton sellainen, mitä juoksuisiin narttuihin yleisissä treenipaikoissa ja tavallisissa kisoissa tulee. Minulla on myös syyni, miksi lopulta olen vannoutunut urosten omistaja tietäen, että nartun hankkiessa ne juoksut tulevat kaupan päälle, ellei sittebn operoi tai muuta sellaista...

Eiliset treenit lähtivät sitten kuitenkin jossain välissä rullaamaan.
Ilmoitin Egon seuramme tasokokeeseen, joka on pääsykoe kisavalmiiden ryhmiin. Ei silleen muuten mitään paineita, mutten muista milloin olisimme menneet radan, joka sisältää kaikkea mahdollista. Siis kisarataa. Eikä siis pelkästään mitään hyppäriä vaan ihan kontakteineen kaikkineen. Teoriassa meidän pitäis jo osata kaikki tarpeellinen, mutta kun pyrrin kanssa käytännön toteutuksesta ei ikinä tiedä.
Tämän viikon aikana olisi tarkoitus käydä ihan kaikki esteet läpi ensiksi yskitellen ja kuten eilen aa:n kanssa lopputreeneissä treenattiin kulmia ja erilaisia pätkiä.
Ja Egohan meni, kun pahimmasta nuuskuttelusta päästiin eroon niin johan alko tulla sellaista settiä, että sai kouluttajakartturi olla ylpeä raidallisestaan. Ego pysähtyi, Ego juoksi, Ego irtosi ja Ego oli vaan TAITAVA.

Paavo teki hyvää jälkeä. Kokenutta agikonkaria eivät hajut haitanneet kuin vasta palkkauksen yhteydessä (pallo ei kiinnostanut mitenkään liikaa) ja palkkaaminen olikin vähän tuskaista, aivan kuten pyrrillä. Pyrri vaan kun ei millään malttanut lähteä hajujen luota, toisin kuin spanieli, joka kutsusta saapui paikalle, söi namin ja treenit jatkui. Paavo oli edelleenkin ihan lahna, mutta ehkä tämä tästä. Ainakin se teki kivat kontaktit ja osasi edelleenkin lähteä takaakiertoon vähemmän kauempaa lähettämällä.

Että sellasta. Ei meille oikeen mitään muuta.

Nyt yksi minuutti voi kaiken ihan täysin kadottaa

Kohta on taas kaikki irrallaan


Tämän kuvan ottamisen jälkeen, ovat tainneet koirakoulutustaitoni hiipua...

Lyhyesti ja ytimekkäästi meidän menoista.

Treenailtiin pitkään vähän kaikkea ja kivaa ja kaikki meni hyvin kunnes...
Sitten tuli eräs harmaahko päivä, jolloin heitin Paavon mammalle ja raidallisen kanssa lähdimme kohti Varkautta. Siellä meitä odotti muutama muu henkilö Varpsin hallin luona tarkoituksena veivata pikaisesti agia, keskustella pyrreistä/koirista/kaikesta/parantaa maailmaa/etc
Noh, Ego teki taas mitä Egon on joskus tehtävä: palautti ohjaajan maan pinnalle. Ei, Ego ei irronnut, ei Ego ei ollut hiljaa, ei Ego ei ollut leija. Tuli kyllä tehtyä kieltämättä ihan kivojakin pätkiä, mutta vain pätkiä. Ja agihousuni repesivät nyt ehkä viimeisen kerran. Kiitos Ego arvostan.

Sen jälkeen parit fiilistelyharjoitukset yksikseen ja sittenpä tulikin sunnuntai ja Paavon valmennus.
Oltiin me radalla hei kahdeksan minuuttia, kunnes laitettiin pillit pussiin, koska Paavo lopetti ykskaks hyppäämisen, haahuili radalla ja näytti juuri siltä "toivottavasti kukaan ei huomaa, että olen täällä". Koiran liikkuminen syyniin ja huomasin, ettei takaosa pelitä. Lantiosta kun paineli, koira laittoi selkänsä täysin köyrylle ja vielä tänäänkin iltalenkillä oli havaittavissa hassunoloista kävelyä. Ei Paavo ei linkkaa, mutta ei suorista täysin takajalkaansa ja tänään Paavo käveli tosi hassusti koko takapää vinossa.

Siispä ihan vain kun Paavon parin sisaruksen selät tietäen päätin nyt vihdoin ihan oikeasti kuvauttaa punavalkoiseni selän, sähköpostia lähetetty fyssarille ja nyt vaan sormet ja varpaat ristissä kattellaan, mitä saadaan tulokseksi.

Mutta voitte olla siis varmoja, ettei meitä ihan hetkeen näe kisakentillä tai Paavon kanssa edes treeneissä. Nyt kuntoutetaan Paavo kunnolla ja kattellaan sitten miten jatketaan, jos jatketaan. Se riippuu ihan siitä, mikä siellä selässä/takaosassa mättää. Pelkkä tavallinen pieni lihasjumi tuo ei vain voi olla.

Vaan kukaan ei sua paremmin osaasi tee

Listasin meille täksi vuodeksi tavoitteita. Väkersimme Elviksen kanssa mukavan radan, jota tosin jouduin tilan puutteen vuoksi vähän vielä fiksaamaan paikan päällä ja tilasin lisenssin. toisin sanoen, olemme treenanneet. Agility on ollut ajatuksissa. Tuleva vuosi on ollut läsnä joka solullaan.
Pojat reagoivat paniikinomaisesti tuleviin suunnitelmiin. Onhan listassa kuitenkin sellaisia kohtia Paavolla kuin "kisoihin treenifiilis" ja "kontaktit prkl!" ja Egolla "keskity rataan älä kartturin syömiseen" ja "kattellaan ja mennään fiilistelee kisoihin joskus". Allekirjoittaneen kohdalla oli sellaisia huomiota kuin "muista ilmoittautua kisoihin" ja "lopeta kiljuminen!!!!"






Ratatreenit menivät ihan mahdisti. Rata sisälsi takakierrätyksiä, keppikulman leijeröintiä ja jyrkän "piilo"putken löytämisen. Ja pojathan meni! Mitä nyt pari kertaa rimat lensivät, kun ohjaajaa vissiin ahnehti tai myöhästeli hyppyjen päällä jollain lailla.
Mutta siis pyrtsin kanssa hengittäminen syvään ja nopeasti sataankahteenkymmeneen laskeminen auttaa (huomatkaa nopeasti, koska muuten pyrri istuessaan on jo kehitellyt pienessä mielessään monta muuta mieleisempää radanpätkää). Tai ehkä se auttoi ennemminkin ohjaajaa ja keskittymiseen. Ego oli vaan niin hieno pieni mies ja taisin kyllä radalla olla hieman ylpeä itsestänikin kun kerkesin ja muistin ohjata huolella raidallisen. Hyvä meidän tiimi!
Paavon kanssa olin ylpeä Paavon käännöksistä ja jälleen kerran omasta tatsista, kuinka muutaman läpijuoksun jälkeen totesin et hienompaa jälkee vois tulla jos alkais ohjaamaan huolella käännöksissä. Toimi.



Seuraavana iltana menimme parin viikon tauon ja lisenssin hankinnan jälkeen hallille ottamaan ihan vain kontakteja.
Siis mitkä pysähdykset? Pitikö siis pysähtyä? Tähän, vai tähän? Kelpaako yksi tassu? Vai kenties pelkkä hipaisu? Ihan vaan jos ajatustasolla saatoin koskettaa kontaktipintaa...
No okei, ehkei homma ihan niin prinkkalaan mennyt, mutta päättäväisistä seiniin pysähdyksistä ja etenkin konatakteilla pysymisistä ei ollut tietoakaan. Paitsi sitten kun ohjaaja parkui päättäväisen lujaa...

Sellasta. Ensitreenit onkin kovaa vauhtia kehitteillä, nyt ei vaan ole Elmaria apuna, mutta ehkä tästä jotain tulee...

Sä oot silkkii

Maailman hienoin moninhienointaitavinupeinmageinöverein ja ennen kaikkea kikkaroin Elmari täytti eilen huijat 9 vuotta! Onnea vaan muille c-pojille!

"Enkä vois toivoo parempaa Seuraa"





















"Yhdestä puusta meidät veistettiin Päästä varpaisiin"























"Ihan kuin oltais tunnettu aiemmin Voi olla, et mä vain fiilistelin"

everybody here is out of sight they dont bark and they dont bite

Vuosi 2013. Voisi kuvitella kyseessä on epäonnenvuosi, mutta tuskin. Näin minä nimittäin päätin.





Nyt kun olen löytänyt arjessa rutiinin elämääni niin treenaaminenkin sujuu huomattavasti “helpommin” ilman univelkoja, ilman ainaista väsymys tai kriiseilyä millä ajalla.

Olen agilityssa pyrkinyt nyt siihen, että olemme käyneet poikien kanssa kerran tai kaksi kertaa viikossa treenaamassa jotain pientä. Siis kontakteja. Vähän on ollut ideat hukassa ja lopussa, mutta nyt kun löysin ikivanhan muistitikkuni, joka sisälsi niin vanhoja agiharjoitusratoja kuin vanhoja agikuviakin niin motivaatio treenien suunnitteluun on ollut ihan eri.
Olen myös tässä vähän kolunnut tyyppien Blogeja ja hakenut niistä ideoita. Ainoa ongelma tässä on se, että yksin treenatessa tulee sokeaksi omille virheille niin en vaan uskallakehtaatiedäonkofiksua lähteä rakentamaan mitään liian vaativaa. Toisaalta minä en ole ihan varma, mikä on liian vaativaa. Rajoja kun kuitenkin pitäisi testailla. Toisaalta esim. Egolla on nyt niin vahvasti rakennettu tornin alimmat palikat, että pikku hiljaa pitäisi lähteä kurkottelemaan sitä huippua.
Paavon kanssa treeneissä pitäisi saada luotua kisafiilistä. Pitäisi vissiin nauhoittaa kisoissa sitä koirien haukuntaa, kuuluttajan selostusta, ottaa äiti mukaan pitämään Paavo vetreänä jajajajaj. En tiedä. Mutta kun fakta on se, että mullon kaksi ihan eri koiraa kisoissa ja treeneissä. Kyse ei niinkään ole uudesta paikasta, koska pystymme menemään valmennuksiin, treeneihin yms ihan samalla fiiliksellä kuin jokaviikkoisin treeneihimme tutulla kentällä. Mutta kisoissa jo lämmitellessä huomaan juoksevani ihan erilaisen punavalkoisen kanssa kuin treeneissä. Syytä tähän en tiedä. Olen yrittänyt olla tekemättä tästä mitään juttua, koska kyllä me joskus ollaan kisoissa onnistuttu. Tehty radalla samalla tatsilla kuin treenatessakin. Ehkäpä pitää vaan paukuttaa omaan nuppiin, että pitää vaan treenatatreenatatreenatajatreenata oikotietä onneen kun ei vielä ole keksitty.
Egon kanssa pitäisi ruveta vaan pidentämään .pätkiä ja uskoa itseeni, että kyllä sitä raidallista kerkeä ohjaamaan, kunhan vain päättää keretä. Hyvää näissä lyhyissä harjoituksissa on ollut, ettei Ego ole kerinnyt kierrostua ja ranteeni ovat melkein ehjät.





Kotisekoilua olemme alkaneet harrastaa entistä enemmän. Ihan vain siksi, että näin pikkujoulukautena töitä riitti kellon ympäri, loskakelit ja paukkupakkaset eivät varsinaisesti houkutelleet parin tunnin lenkeille, joten sisällä temmellettiin sitten vähän energiaa pois. Makkarajälki oli ja on yhä ehdottomasti helpoin ja hauskin aktivointimenetelmä!
Syy myös kotisekoiluun ja ihan pikkaisen johon tokoilun tapaiseen toimintaan lähti myös jouluna, kun siskoni avokki naureskeli, että haluaisi nähdä miten Ego pärjäisi suojelussa. Hänhän itse harrasti aikoinaan omalla rotikallaan suojelua ja pitäisi vissiin avata heidän blogi ja vähän lueskella tarkemmin. Homma vaan vaatisi aika pirusti treeniä, koska tällä hetkellä meillä on vain pitävä puruote.
Elviksen kanssa temppuiltiin myös vähän joulun aikaan ja ai että. Aina sitä vaan muistaa, miksi Elvis on Elvis ja sitä muuhun koiraan vaihtaisi. Elviksen silmät kun muuttuivat teelautasen kokoiseksi ja vaikkei Elmarini yrittänytkään ainakaan samalla tempolla kuin Pörrini kokeilla vähän kaikkea, jos vaikka joku liikkeistä olisi se oikea, jonka sanoisin ääneen kolmen sekunnin päästä niin se into ja rakkaus vaan tehdä temppuja herkkujen ja huomion toivossa on jotain liikuttavaa. Kyllä mun vanhus vaan on <3.

Noin niin kuin muuten elämäämme on kuulunut pitkät lenkit (vaikka äsken kirjoitinkin että ei inspaa, mutta toisinaan on pakko toisinaan tuntuu kuin maastot loppuisivat kesken), luiden pureskelu ja sohvan valtaus. Niin ja mie olen yrittänyt aina pikkuhiljaa opetella yhä enemmän tästä raakaruokinnasta, mutta vissiinkin koirien kunnosta päätellen ihan hyvin menee. Mitä nyt annoskokoa voisi ehkä pienentää, tai vaihtoisesti syöttää vähemmän energisiä lihoja, koska Pyrri on saanut massaa aikalailla ja Paavo on suorastaan lihava.





Muutenkin ajattelin jos nyt vain aikaa on, aktivoitua blogin kanssa. Minusta on vaan ihan hirveännäköistä, kun kuvia ei ole tarjota, tekstissä harvemmin käytän mielikuvitusta joten onhan tämä vähän raskasta luettavaa.

Ensivuoden suunnitelmia olisi muutenkin, että vihdoin ja viimein liityn rotuyhdistyksiin ja kennelliittoon. Tämä idea syttyi ihan vaan siitä, kun täysin pikkukoiratyttömäisenä sain piiiiiitkästä aikaa koiramme - lehtiä käteeni. Kolusin lehdet seuraavana päivänä alusta loppuun läpi ilman taukoja. Jokin siinä tunteessa vaan vetosi ja haluan kokea sen useammin kuin kerran pari vuodessa.
Ego olisi tarkoitus viedä mh-luonnekuvaukseen. Vähän olen kaavaillut joskos kävisin springereiden leirillä (Eköstä vaan semmoinen järjestetä tänäkin vuonna?) ja jos paikkoja olisi tuolle raidalliselle niin sinne vaan.
Olen myös vakaasti päättänyt, että Ego saa tehdä tuttavuutta edes sen yhden kerran lammaksiin. Missä ja milloin en tiedä.

Paavon kanssa ollaan taas opeteltu noutoa ihan uudelleen alusta asti. Joskos joku/jotkut veisivät Paavon ensivuonnakin mettälle ihan vaan vaikka huvin ja urheilun kannalta. Mejäkin olisi tosi kiva kokeilla ihan kaikkien kolmien kanssa, mutta pitäisi löytää pari muutakin metsässä samoilemisesta innostunutta niin kynnys veren ostamiseen, metsään ajamiseen, verinen rätti perässä metssäs kulkemiseen, seuraavana päivänä samoille mestoille ajamiseen ja pienen hetken koirien kanssa metsässä rämpiseen ei olisi niin suuri jo pelkästään ajatustasolla.

Ideoitahan siis olisi vaikka millä, mutta valitettavasti vuorokaudessa ei ole tunteja kuin 24 ja päiviä viikossa 7. Näillä mennään mitä on annettu ja katsotaan mihin se riittää.

I wanna look up, look up, look up, yeah yeah

ME PÄÄSTIIN VALMMENNUKSIIN! Ihan btw.



Kuvasta kiitos tekijälle Kati Ketoselle!
Niin ja tilasin/varasin/ostin Egolle maailman hienoimman näyttelyhihnan (no kattokaa ny ite!) ja Paavokin saa ihan mittatilaustyönä omansa. Tarkoituksena siis vähän innostaa itseänikin noihin kehäjuttuihin. Seuraava hankinta lienee über hienot handlausvaatteet.

Muutenkin ole taas alkanut löytää kadonnutta treeni-innostusta. Parin päivän päästä olisi muutama peräkkäinen vapaapäivä ja suunnitelmia olisi vaikka millä mitalla. kattoo nyt sitten mikä toteutuu ja mitkä jäävät toteuttamatta...

Onneni on olla pieni osa kokonaisuutta, anna mulle pallo, niin mä puhallan sen täyteen

Pitkästä aikaa olisi kai kirjoitettava meistä jotain.

Ensinäkin viime kisojen jälkeen ollaan käyty tasan kerran hallilla itsenäisesti treenaa. Treenaamattomuuden takia en sitten heittänytkään poikia kisoihin, tai oikeastaan unohdin taas koko ilmoittautumisen, mutta unohdus ei haitannut ollenkaan. Toki kotihallissa skabaaminen olisi ollut melkein varma nolla, mutta jos olen jotain oppinut tässä viime aikoina niin mikään ei ole varmaa. Ei koirien kanssa.

Mutta viime treeneistä jäi käteen pelkkä hymy, hampaan jäljet ranteeseen ja pari itseensä tyytyväistä koiraa ja ohjaaja.
Koirat viiletti pitkin maita ja mantuja, välillä ohjaajan osoittamaan suuntaan välillä vähän itse soveltaen, mutta Egon kanssa yhtä kaikki: se meni ja oli vihdoin ja viimein täynnä itseään. Nyt sitten yritetään etsiä se kultainen keskitie radalla etenemiseen.
Paavo taas haki keppejä ihan mistä sattui, kunhan kepit vaan sattuivat näkökenttään. Vissiin Paavo halusi todistaa, että kyllä nää ihan oikeasti osataan. Paavolle tiedoksi, kyllä minä tiedän, että kepit osataan, mutta kun tuomareille ei riitä selitys "kyllä se treeneissä aina..."
Kontaktit olivat se juttu, mikä hymyilytti. Egon raivo ja päättäväisyys ja asenne pakko olla paras vaan jotenkin kulminoituu kontakteilla pysähtyessä. Ne tassut nimittäin läppästään raivolla sinne alas ja jos takapää lipsahtaa pois kontaktilta niin alkaa melkoinen raivoaminen kohteelle x, kun kaikki meni pieleen. Muutaman kerran Ego oli sitä mieltä, että takapään pyöriminen alas oli ohjaajan vika ja ranteeni sai osuman jos toisenkin. Muutaman kerran neuvoteltua Ego äännähdellen, tiedättekö silleen muristen, haukkuen ja piipaten yhtä aikaa, heitti takapäänsä takaisin kontaktille ja otti lähtöasennon ja lopulta kontaktit suoritettiin jo valmiiksi äännellen, mutta eipähän yrittänyt takalisto etuilla pysähdyksissä. nih. Paavo taas juoksi kontaktit kuin oppikirjoissa pysähtyi namille ja odotti jatko-ohjeet. Ihan niin kuin aina, paitsi kisoissa. Ja kun Paavo sitten tajusi, ettei namia ole alhaalla niin eipä muuten herra punavalkoinen kiiturikaan mennyt alas. Ehei. Sitä jäätiin katselemaan alastulon puoliväliin ohjaajaa, että missäs nami? Tee itse loput radasta, minua ei huijata näin rankalla tavalla.

Että sellasta. On mun pojat vaan <3

Hallilla ei olla muutamasta syystä.
Yksi. ensiksi en vain kerinnyt, koska työt
kaksi. sivuilla oli viestiä, että koirista on löytynyt täitä, joten minua ei halliin saa kyllä ihan hetkeen, ennen kuin täit ovat kadonneet. piste.

Meidän elämäkin muuttui tässä hiljattain, kun muutimme ihan keskustaan. Pojat ottivat yllättävän hyvin muuton, mitä nyt kaikille äänille on haukuttava. Tää on itseasiassa aika jännä, koska aikoinaan solussa asuessamme, Paavo ei reagoinut juuri mihinkään muuhun kuin ovikelloon -> VIERAITA. Sitten muutimme edelliseen kämppään, jossa alettiin reagoida postiluukusta putoavaan postiin(kin) ja pikku hiljaa muihin yllättävään ääniin. Nyt koirat (ja Paavo niemenomaan) haukahtelevat käytävän kolinaan ja erityisesti yksin naapureiden liikkuminen tässä tai kerrosta alemmassa tulee kyllä huomatuksi ja ilmoitetuksi. Vielä ei ole haukkumisesta huomautettu mutta...

Mutta jos pitää miettiä, mitä olemme saaneet aikaiseksi.
Paavo kävi trimmaajalla. Voisin melkein harkita ilmoittavani pojat ensivuonna näyttelyyn jo joskus aika alkuvuodesta(kin)
Minun luona pojille ei ollakaan tarjoiltu enää ollenkaan nappuloita vaan pääsääntöisesti raakaruokaa ja hieman miun ruuan jämiä. Ja se muuten näkyy. jos ei muussa niin vihdoin mun pojat ovat saaneet massaa!
Yritän myös päästä seuramme valmennusryhmään. Ainut vaan että etusijalla ovat toki joo koulutusohjaajat, mutta myös ylemmissä luokissa, tavoitteellisesti kisaavat koirakot. Katsellaan, mitä tulee vastaukseksi.
Lisäksi ollaan skarpattu poikien kanssa "norsupallossa". Innostuin aiheesta, kun kävin pitkästä aikaa pollen selässä ja kaverini oli opettanut hevoselleen jalkapalloa. Jos olisin tiennyt lajista silloin muinoin vannoutuneena heppatyttönä, voisi mun laji olla ihan jotain muuta kuin agility ja kuntonyrkkeily.

Kuvia ajattelin ottaa ensi viikolla parin päivän vapaani aikana, joskos eksyttäis taas mökille _toimivan_ kameran kanssa.