Aina liian vähän aikaa, aina liian kiire

Kolme kuukautta sitten...

Kesä meni ohi ja kuten otsikko viittaa on kiirettä ja stressiä pitänyt tässä viime aikoina.
Olen monta kertaa jo avannut blogini ja päättänyt, että nyt kirjoitetaan ja valaistaan vähän mitä meille kuuluu. Muuten hyvä, mutten ole keksinyt koskaan, mistä alottaisi. On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän, etten ole varma, ovatko asiat edes mainitsemisen arvoisia.

Siispä. Ensi viikolla (voin melkein jo "luvata", että vasta loppuviikosta, jolloin tarjolla pitäisi olla tuoreita kuvia pojista maalta) tulette saamaan ainakin kolme postausta, jotka käsittelevät jokaista soturia erikseen. Siihen asti yrittäkään pysyä nahoissanne.

Ja PS. On pitänyt pitkään jo kasvattaja-Tiinalle mainita, että Elviksen velipoika Pyry on edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja asustaa nykyisin Kuopiossa. Pitänyt äitiä patistaa jo pitkään, että järkkäisi minulle livekohtaamisen Pyryn kanssa, niin saisin napsittua pari kuvaa...

Etkö halua kuulla vitsin loppua?

Mikkeli jokunen aika sitten
Eka rata:
Lopputulos: "Ootte vissiin harjoitelleet kontakteja"
Selitys: Ensimmäinen hyppy ok ja sen jälkeen koira sinkoili vapaavalintaisesti kontaktiesteeltä toiselle. Tai vaihtoehtoisesti matkan varrelle sattuneeseen putkeen. Ohjaajalle hyvä muistutus, et radalle ei mennä vain chillailee ja kokeilee ja testaa. Siellä pitää olla selkeät sävelet alusta asti ja se pitää näyttää myös koiralle.

Toinen rata: Koira oli päässyt pulikoimaan ja hölkkäilee ja ohjaajakin alkoi muistaa kisarutiineja ja radalle mennessä kaivoi jostain melkoisen raivon päälle.
Lopputulos: ohjaajalle kaksi kämmiä, koiralle yksi.
Siispä. Aan jälkeen oli este, joka loogisesti piti suorittaa suoraan. Minäpä ohjaan koiraan takaakiertoon, kunnes tajua, ett'ä prkl ei tätä näin treenattu. Korjasin tilanteen (niinkin sulavasti, että yleisöstä tuli kommenttia, aivan kuin olisin homman niin suunnitellut) mutta aikaa ja metrejähän se vei. Niin ja nollaradan. Seuraava este puomi,koira roiskaisee iloisesti alastulon - ainakin tuomarin mielestä. Keinulle sitten pysähdyttiin ja muisteltiin mites ne kontaktit otetaan. Sitten pussi ja kepeille. Siinä vaiheessa kun persjätössä alan katsella missäs mun koira niin jaloissahan se... siispä kepeille väärältä puolelta ja kepit uusiks. Kaikesta huolimatta vissiin tiukalla ihanneajalla (siitä päätellen, että halvatun meni teki yliaikoja...) saatiin -6 ja risat sekä 15vp.

Kisoissa myös pari joensuulaista tunnistivat Egon Kivan velipojaksi ja kaikille kiinnotuneille; Tuomio oli, että kyllä Ego on Kivaa himpun verran isompi.

Tän maanantaintreenit. Tehtiin jotain hyperhienoa radanpätkää, joka tuotti siinä vaiheessa ongelmia, kun aan sijaan piti mennä putkeen. Paavo hyppäsi käteni yli, jalkojen välistä selkäni yli (olin kyyryssä), tunki sivulta, mutta putkeen ei menty. Hyvä puoli oli se, että Paavon kontaktit olivat aalla joka kerta erinomaiset. Ihme idari. Sitten mentiin putkeen ja matka jatkui. Meidän se the treeni ja se the kokeilujuttu oli kepeillä. Ensiksi tehtiin "helpomman" kautta eli juoksen ulkoreunaan ja opastan kepit sieltä -> ei tarvinnut vaihtaa kepeillä puolta. Homma onnistui ja sitten tehtiin kokeilu. Mie takaleikkasin kepeillä ja Paavo ei ollut moksiskaan koko roskasta. Missäs välissä se koira taas olikaan oppinut kepit?

Ego pääsi hyppimään viereiselle kentälle. Mainio otus, joka saisi käyttää hampaitaan vähemmän. Kuumuus ei vauhtia hidasta ja vierelle juoksevat koirat eivät keskittymistä häiritse. Ihan mieletön raidallinen!

Homma outo on mutta takapiha tuttu

Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen: Maanantaina viimeinen "ratatreeni" ja loppu päivinä hauskaa fiilistelyä hallilla. Lauantaina olis sitten vihdoin ja viimein kisat.

Yksi "ongelma" ilmaantui jo viikonloppuna, kun sain sähköpostia, että olisin varasijalta päässyt sittenkin SAGIn kesäleirille tohon omaan halliin. Kiitti. Viikkoa ennen kuin olis kutsu käynyt niin en olis edes suunnitellut kisaamista.. Asia ratkesi: en mene leirille.

Sitten päästäänkin tähän tuttuun hommaan, mihin viime vuonna jo totuttiin: Kisojen aikaan joko minä tai Paavo ollaan kipeenä (parhaillaan molemmat). Tällä kertaa se olen minä. Jooh, maanantaina kävin tunnollisesti vetämässä yleisurheilutreenit, mutta siinä vaiheessa kun ääni alkaa pettää, kurkussa tuntuu olevan lauma kusiaisia ja päivän ruoka tuntuu pyrkivän takaisin luontoon niin... Jäi treenit väliin.
Tiistaina nousinkin sitten sellaiseen oloon, että sängystä poistuminen vaati ponnisteluja. Noh työhaastatteluun kokosin itseni ja hassu juttu... vakava tenttaus loppui siihen kohtaan, kun mainitsin Sorsasalon olevan mulle tuttu paikka agitreeneistä. Innokas kysymys: "Ai säkin olet hu-pulainen!? Meillä ois tänään treenit..." ja sen jälkeen vaan työvuoroja katsomaan. Työhaastattelun jälkeen kävellessäni parin kilsan matkan bussipysäkille (siis sellaiselle, missä itse asiassa kulkeekin bussit välillä ohitse) silmissä sumeni pari kertaa... Ei oikeen innostanut sinä iltana toi hallille kävely. Onneksi on kavereita, jotka ovat soiton päässä ja auttavat noiden koirien ulkoilutuksen kanssa, kun tilanne on tämä. Erityisesti kun äiti lähti Helsinkiin niin minulla on tuo vanhin ötökkäkin hoidettavana.

Sain siis töitä, joten vaikka tänään olo oli hieman parempi (särky- ja allergialääkkeet <3), en silti jaksanut raahata itseäni hallille. Onhan matkakin himpun verran pidempi, nyt kun majailen hetken äiskän luukussa.
Töiden ja sairastelun ansiosta huolella suunniteltu treeniohjelma, nyt vähän kusi, mut hei, Me mennään kisoihin vaikka pää kainalossa!

En tahdo olla samanlainen niin kuin kaikki muut

Yks. Paavo on trimmissä. Mullois kuviakin, mutta kamera on toisaalla. Saatte siis ihailla Egoa.
Kaks. Tänään päästiin treenaa agia ja pikku herra Een kanssa treenattiin sit kaikkee muuta yleistä härpäkettä, mikä on jäänyt vähän vähemmälle.

Treenit olivat Anna Strömmin käsialaa, mutta treenejä piti Miira (joka näissä alkuperäisissä Annan treeneissä oli ollut).
Ja heissulivei vaan kaikille! Meidän treenit kiteytyy yhteen Miiran kommenttiin "No onhan Paavossa sitä welshimäisyyttä, mihin minäkin aikoinani totuin."
Meni joo toooooosi hyvin.
Rata ei totisesti vaikea ollut, mutta hiomista oli ja rata oli suunniteltu pikkukoirille, sen huomasi kahdessa kohtaan.
Ykkösestä neloselle meni ok (nelonen puomi) ja vitonenkin vielä handlattiin, mutta kutosputki oli niiiiiiiin ahtaasti meille, että poika monen monta kertaa mukavuussyistä päätyi väärään päähän putkea.

Pyysin Miiralta treenien alussa, että laittaa namialustaa silleen välillä ja välillä tehdään ilman namia. Paavolla oli mielipide asiaan. Ensimmäisellä kerralla Paavo teki nätit juoksarit ja minä olin vitosella sitten WTF, mitä se koira on jo sitä suorittamassa (mutta tää oli sitten ehkä nätein putkelle meno, kun improvisoin takaleikan...), kun mun pitäis olla koiran edelle vetämässä eikä vasta puomilla juoksemassa. Toisella kerralla Paavo laittoi puomin yläosaan jarrut päälle ja katsoi minua ja namilautasetonta maata vähän siihen malliin, että hänhän ei liiku senttiäkään ennen kuin namia ilmestyy puomin päähän. Aha. No tuli se poika sit lopulta suurilla loikilla alas, mutta näteistä juoksareista ei ollut tietoakaan.

Sitten päästiin veivaa keppejä (onnistuivat) ja kepin jälkeistä elämää, jolloin Paavo ensiksi päätti suoraan kimpoilla pitkin rataa vähän vapaa valintaisesti ja toisella yritys kerralla päätti sitten, että prkl ohjaapa siinä sitten, minä en irtoa vaan tuijotan kieli pitkänä mittee se kartturi käsillään hosuu.

Loppu olikin sitten se, mikä tuotti pään vaivaa. Siinä oli siis juoksusuora rengas-aa-hyppy ja hypyn jälkeen juuri ja juuri Paavon kokoisesta välistä välistä veto ja niin edelleen. Silloin kuin oli namilautanen ja Paavo pysähtyi kontakteille Paavo pari kertaa melkein onnistui kääntymään välistä. Jätkä siis yritti, mutta fysiikka ei riittänyt. Saatiin muutaman kerran joo onnistumaankin tällainen pikkuinen ratkaisu, mutta se tuntui ja näytti todella nihkeältä. Niinpä päästäänkin agilityn syvimpään ja hauskimpaan kohtaan: tee rata koiralle sopivasti. Agissa kun ei ratkaise metrit vaan sekunnit, joten päädyin sitten tekemään niin randomin ratkaisun, jota en edes tullut rataantutuessa ajatelleeksi. Ja lopputulos? Kellotettiin. Mun ratkaisu oli paljon nopeampi, vaikka pidempi se oli. Olennainen ero vaan oli siinä, että Paavo sai enimmäkseen kaasuttaa vaan etiäpäin koska linjat olivat suorahkot. Ensimmäinen (mitä muut tekivä) ja ilmeisin vaihtoehto taas onniestuessaan pakotti koiran laittamaan liinat kiinni ja menettämään näin aikaa, vaikka metreissähän siinä säästettiin. Piirrän joskus kuvan tästä tapahtumasta ja voisin piirrellä vähän muitakin vaihtoehtoja, joita pohdittiin.
Siispä variaatio kaksi oli meille luotu. Tiet olivat pienet ja koira sai kaasuttaa energiaansa niin paljon kuin lystäsi. Tiedänpähän tästä lähtien, kuinka vältän epämiellyttävät välistä vedot. (kuva tulee kun pääsen omalle koneelle, tulee vähän selkeämpi)

Loppu olikin pala kakkua.

Egon kanssa tosiaan treenien välissä härvellettiin kaikenlaista. Sivulle tuloa ja paikalla oloa. Totesin, etten ole paikalla oloa Egon kanssa liiemmin treenannut ja jos joskus haluan Egon kanssa hupun ryhmiin treenaamaan, ois koiran vähän kuin pakko pysyä paikoillaan. No jos siihen sen agi esteen väliin tunkee niin johan koira pysyy kuin tatti - parhaimpina päivinä.
Se suurin treenaus oli meillä kuitenkin hampaiden tarkistus. Laitoin treeniryhmäläisemme tutkailemaan pörriäisen hampaita, joita herra kyllä minulle vähän turhankin läheisesti näyttelee, mutta...
Kun alkutreeneissä Ego vänkäsi vastaan ja fiilis oli "tää on ihan kamalaa" etenkin kun vieressä toiset sai tehdä agilitya, oli lopputreeneissä lähinnä vaikeutena se, ettei Ee malttanut pysyä paikoillaan, kun kivat makkaratädit tulivat taas ihastelemaan pyrriä.
Se hyvä ja huono puoli Egossa onkin, että tuo ötökkä oppii kaiken hirmu nopeasti - niin hyvässä kuin pahassa.

Ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää

Maanantaina oli treenit.
Pätkä Maaningan kisojen (krhm...) kolmosluokan jostain pätkästä joku variaatio. Alla olevassa kuvassa pissaa moni asia, mutta suunnilleen noin.



En voi sanoa kuin että just.
En tiedä miten olisin kisoissa alkuhärpäkkeen veivannut. Nyt puomin päässä oli namialusta jarruttaa koiran ja mie kerkesin vipeltää asemiin niin, että sylkkärillä poika kääntyi kepeille ja sain takaleikattua keppien toiselle puolelle. SE ONNISTUI. WAAAT.
Toinen vaihtoehto, jonka teinkin ensimmäisellä yrityskerralla, oli et persjätöllä kolmonen ja niisto kepeille ja valssi keppien jälkeen. Onnistui joo, mut aika kökköyritys.
Loppu oli meille se kompastuskivi. Minun pieni poikani kun ajattelee spanielimaiseen tapaan kaiken vähän... monimutkaisemmin. (kuva löytyy alta)

Mut kun homma onnistui (koira tajusi, et esteen voi HYPÄTÄ ilman takaakiertoa) niin jaakon idea tuli kaikille selväks. Sain radan lopussa ihailla hienoja jälkiä siivekkeen viereltä, kuinka poika oli senttejä säästellen rynnännyt keinulle).
Noh seuraava kompastuskivi. Kaksi estettä suoraan ja sitten pitäis tulla välistä. Onnistui sitten kivasti kun pakotin itseni jäämään ensimmäisen esteen tienoille ja heiluttelin nyrkkiäni koiralle riittävän selvästi. Onnistui välillä vähän liiankin hyvin...
Mut On se koira hieno. Hienosäätöö tarvitaan edelleenkin ja tullaan aina tarvitsemaan, minähän en tyydy kuin täydellisyyteen, mutta muuten homma alkaa olla kasassa. Mikkelissä nähdään!

joskin mä en kato tota meininkii enää minuuttiikaan, sul aikaa on 55 sekunttii

Sen kunniaksi, että oli helle ja sen kunniaksi, että äiti sai vihdoin takapihalle aidat, emme ole tehneet yhtikäs mitään ennen tätä iltaa.
Ihan vain jo siksi, että hölkkälenkeillä koirat hyytyvät ennen omistajaa ja omistaja huitelee jossain pääsykokeissa ympäri Suomea (Turku valloitettu, mutta muutto sinne taitaa lykkääntyä vuodella...)
Mutta koirien turkki on erinomaisen hyvässä kuosissa tätä nykyä. Jokapäiväinen harjaus noin neljästi päivässä on vähentänyt hieman koirankarvaa sisätiloissa, mutta vain hieman. Sen verran, että minä tiedän sen vähentyneen, mutta vieraat saavat edelleen tuskastua sen paljoudesta.

Äsken sateen innoittamana tähtäsin iltalenkin agilityhalliin. Kuulostaakin jo siltä, että nyt olen huolella miettinyt treenattavat asiat. No olinhan minä: Kontaktit = Paavon kanssa aata, Egon kanssa jotain ihan muuta.

Paavo on magee. Tein kontaktia tällä kertaa niin, ettei namialustaa ollut mutta lelu lensi heti oikeasta asennosta. Paavo hakia uskomattoman hyvin 2on2off-asennon ja pitkästä aikaa tällä tyylillä tehden saatiin sitä vauhtia vielä lisää himmailun sijaan. Hieno poika, joka oli sitä mieltä, että vinkupallo oli hänen ja puolet ajasta neuvoteltiin/leikittiin/juostiin pitkin kenttää, olisiko aika antaa pallo jo takaisin.

Egolla sen sijaan oli sen verran kierroksia, että kontaktit eivät olleet se meidän juttu, ei ainakaan lelun kanssa. Siispä tehtiin kivaa radanpätkää , joka havainnollisti meidän ongelman radalla. Ego nykyisin jo hakee esteitä kiitettävästi sivusuunnasta, mutta esteiden hakeminen niin, että minä olen jäljessä ja koira edessä (=ego ei näe minua) ei luonnistu sitten millään. Siispä heiteltiin lelua ja harjoiteltiin putkilla leikkaamista, sylkkäriä ja putkesta putkeen juoksemista, vaikka minä olin taka-alalla.
Mutta jos jotain hyvää on köydettävissä meidän löhöilystä niin Egon puikotus. Siis se meidän lähtöasento. Ennen se on ollut vähän vänkäämistä, voiko "puikkoihin" mennä ilman että syö puolet kädestä ja miten päin siellä puikoissa pitää olla. Ollaan otettu ruuan yhteydessä ja muutenkin lenkeillä yllättäen näitä tämmöisiä perusjuttuja ja pyrrin päässä taitaa sittenkin olla toimintaa. Puikothan onnistuvat aina silloin kun pyrri ei ole kierroksilla, mutta kierrostuessa pyrrin päässä liikkua vain kysymys, mihin sitten upotan hampaani.

Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia

Egoa parhaimmillaan...








Vahinkolaukauksia...









Lisää Egoa tulevissa postauksissa.

Ps.