Onneni on olla pieni osa kokonaisuutta, anna mulle pallo, niin mä puhallan sen täyteen

Pitkästä aikaa olisi kai kirjoitettava meistä jotain.

Ensinäkin viime kisojen jälkeen ollaan käyty tasan kerran hallilla itsenäisesti treenaa. Treenaamattomuuden takia en sitten heittänytkään poikia kisoihin, tai oikeastaan unohdin taas koko ilmoittautumisen, mutta unohdus ei haitannut ollenkaan. Toki kotihallissa skabaaminen olisi ollut melkein varma nolla, mutta jos olen jotain oppinut tässä viime aikoina niin mikään ei ole varmaa. Ei koirien kanssa.

Mutta viime treeneistä jäi käteen pelkkä hymy, hampaan jäljet ranteeseen ja pari itseensä tyytyväistä koiraa ja ohjaaja.
Koirat viiletti pitkin maita ja mantuja, välillä ohjaajan osoittamaan suuntaan välillä vähän itse soveltaen, mutta Egon kanssa yhtä kaikki: se meni ja oli vihdoin ja viimein täynnä itseään. Nyt sitten yritetään etsiä se kultainen keskitie radalla etenemiseen.
Paavo taas haki keppejä ihan mistä sattui, kunhan kepit vaan sattuivat näkökenttään. Vissiin Paavo halusi todistaa, että kyllä nää ihan oikeasti osataan. Paavolle tiedoksi, kyllä minä tiedän, että kepit osataan, mutta kun tuomareille ei riitä selitys "kyllä se treeneissä aina..."
Kontaktit olivat se juttu, mikä hymyilytti. Egon raivo ja päättäväisyys ja asenne pakko olla paras vaan jotenkin kulminoituu kontakteilla pysähtyessä. Ne tassut nimittäin läppästään raivolla sinne alas ja jos takapää lipsahtaa pois kontaktilta niin alkaa melkoinen raivoaminen kohteelle x, kun kaikki meni pieleen. Muutaman kerran Ego oli sitä mieltä, että takapään pyöriminen alas oli ohjaajan vika ja ranteeni sai osuman jos toisenkin. Muutaman kerran neuvoteltua Ego äännähdellen, tiedättekö silleen muristen, haukkuen ja piipaten yhtä aikaa, heitti takapäänsä takaisin kontaktille ja otti lähtöasennon ja lopulta kontaktit suoritettiin jo valmiiksi äännellen, mutta eipähän yrittänyt takalisto etuilla pysähdyksissä. nih. Paavo taas juoksi kontaktit kuin oppikirjoissa pysähtyi namille ja odotti jatko-ohjeet. Ihan niin kuin aina, paitsi kisoissa. Ja kun Paavo sitten tajusi, ettei namia ole alhaalla niin eipä muuten herra punavalkoinen kiiturikaan mennyt alas. Ehei. Sitä jäätiin katselemaan alastulon puoliväliin ohjaajaa, että missäs nami? Tee itse loput radasta, minua ei huijata näin rankalla tavalla.

Että sellasta. On mun pojat vaan <3

Hallilla ei olla muutamasta syystä.
Yksi. ensiksi en vain kerinnyt, koska työt
kaksi. sivuilla oli viestiä, että koirista on löytynyt täitä, joten minua ei halliin saa kyllä ihan hetkeen, ennen kuin täit ovat kadonneet. piste.

Meidän elämäkin muuttui tässä hiljattain, kun muutimme ihan keskustaan. Pojat ottivat yllättävän hyvin muuton, mitä nyt kaikille äänille on haukuttava. Tää on itseasiassa aika jännä, koska aikoinaan solussa asuessamme, Paavo ei reagoinut juuri mihinkään muuhun kuin ovikelloon -> VIERAITA. Sitten muutimme edelliseen kämppään, jossa alettiin reagoida postiluukusta putoavaan postiin(kin) ja pikku hiljaa muihin yllättävään ääniin. Nyt koirat (ja Paavo niemenomaan) haukahtelevat käytävän kolinaan ja erityisesti yksin naapureiden liikkuminen tässä tai kerrosta alemmassa tulee kyllä huomatuksi ja ilmoitetuksi. Vielä ei ole haukkumisesta huomautettu mutta...

Mutta jos pitää miettiä, mitä olemme saaneet aikaiseksi.
Paavo kävi trimmaajalla. Voisin melkein harkita ilmoittavani pojat ensivuonna näyttelyyn jo joskus aika alkuvuodesta(kin)
Minun luona pojille ei ollakaan tarjoiltu enää ollenkaan nappuloita vaan pääsääntöisesti raakaruokaa ja hieman miun ruuan jämiä. Ja se muuten näkyy. jos ei muussa niin vihdoin mun pojat ovat saaneet massaa!
Yritän myös päästä seuramme valmennusryhmään. Ainut vaan että etusijalla ovat toki joo koulutusohjaajat, mutta myös ylemmissä luokissa, tavoitteellisesti kisaavat koirakot. Katsellaan, mitä tulee vastaukseksi.
Lisäksi ollaan skarpattu poikien kanssa "norsupallossa". Innostuin aiheesta, kun kävin pitkästä aikaa pollen selässä ja kaverini oli opettanut hevoselleen jalkapalloa. Jos olisin tiennyt lajista silloin muinoin vannoutuneena heppatyttönä, voisi mun laji olla ihan jotain muuta kuin agility ja kuntonyrkkeily.

Kuvia ajattelin ottaa ensi viikolla parin päivän vapaani aikana, joskos eksyttäis taas mökille _toimivan_ kameran kanssa.

Nyt yhteinen on kahden tie ja erilleen jo aamu vie

Torstaina yöllä käytiin vähän kattelee poikien kanssa, missä jamassa meidän agility on.

Paavo teki perussiistiä (siis ihan mahtavaa) jälkeä ja oli vaan semmonen höpö.

Ego taas yllätti minut ihan totaalisesti. Tarkoituksena oli harjoitella pelkkää irtoamista, mutta kun Ego päätti näyttää alusta asti, että kyllä pienisuuro Egoni osaa leijailla ympäri agikenttää ilman avustustakin, oli aikaa myös tsekata muita ongelmia.
Tai siis katsottiin missä kunnossa mikäkin este on ykisttäisenä ja noh... Jos edistyminen on tätä luokkaa, en yhtään pitäisi mahdottomana ajatuksena että pieni raidallinen nähtäisiin kisoissa ensivuoden puolella.
Ego osasi kaikki esteet, joten uskaltauduimpa puomin ja aan jälkeen vihdoin alkaa treenata keinua. Tätä päivää ollaan pelätty silmät kiinni ja sormet ristissä, koska Ego on vähän alusta herkkä, joten kysymys oli, mitäs sitten kun alusta tippuu alta? Niinpä. Ego todellakin kysyi, mitäs sitten? Ihan sama. Ego tahtoo JUOSTA. Vielä en ilman remmiä keinua ottanut (kuin kerran), koska Ego katsoi joka kerta, kun pikkasen nykäisin hihnasta stoppaukseksi, että miksi pitää pysähtyä. Kerran kokeilin ilman remmiä ja aika näyttävä lentokeinuhan siitä tuli. Ego tosin yritti korjata tilanteen hyppäämäällä takaisin pomppivan keinun kyytiin...

No lauantaina oltiin joensuussa kisaamassa Perkeleeni kanssa ja olisihan ne kisat voineet paremminkin mennä.
Ihan vaan jo siksi, että lämppäesteillä Paavo KARKASI toisen koiran luokse. Koko loppupäivä menikin koppakuoriaisasennossa juosten. Ja jos karkaaminen ei ollut riittävän hyvä syy olla vittuuntunut niin sivullisen kommentti "tässä tilanteessa tee näin, älä tee noin" oli pikkasen liikaa. Kyllä pysyin hiljaa, mutta kyllä, toivotin mielessäni neuvojan alimpaan helvettiin. Ihan vaan siksi, että ohjeet olivat... semmosia mitkä joskus muinoin todettiin hyödyttömiksi. Kiitos vinkistä, mutta olisitpa pitänyt turpasi kiinni. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta en vaan voi ymmärtää...
Tässä vaiheessa olisin varmasti lähtenyt kotiin jos vuoroni ei olisi ollut kahden koirakon jälkeen.

Ensimmäinen rata.
Meni niin että uhkasin äidileni, että jos seuraava rata menee yhtä "hyvin" niin en muuten kisaa enää koskaan punavalkoiseni kanssa en edes päivän vikaa starttia vaan aloitan mielummin vaikka neulomisen (jos joku ei tiedä, inhoan käsitöitä ja erityisesti neulomista ylikainen). Ei siitä radasta enempää.

Toisella radalla meni jo ihan hyvin!
Mitä nyt ensimmäinen ja lannistavin virhe sattui jo melko alussa. Paavo melkein kaarratti piiloputkeen, jota olin radanrakennuksen aikana kattonut, että siinäpä muuten ovela ansa. Mutta kun yksikään muu koira ei putkeen hakenut niin ajattelin ettei Paavokaan... Noh kyllähän Paavo vähän kaarratti putkelle, mutta tosiaan vaan niin, että mutka venyi aika pirusti. Paavo olikin siis jo tulossa seuraavalle esteelle suorassa linjassa, mutta sitten tapahtui jotain tosi mystistä. Paavo vaan ykskaks lisäsi vähän vielä töppöstä toisen eteen ja päätti ohittaa esteen ja tuli viereeni selkäni takaa. No otettiin uusiksi.
Radalla myös virheinä sattui keppien ohitus, aan alastulo ja muurin ohitus. Ensimmäisellä radalla Paavo oli myös ohittanut kepit tai yritti väkisin hakea toista keppiväliä ja muurilla Paavo rämäytti esteen tosi pahasti mäsäksi, vissiinkin pojalle oli pienet traumat kyseisestä muurista sitten jäänyt, sillä loppusuoralla Paavo laittoi liinat lukkoon ja kiersi muurin ja palasi takaisin suoralle...

Kolmannelle radalle menin jo vähän helpottuneena. Viimeinen rata ja oikeestaan paljoakaan paskemmin ei voisi mennä...
Noh niinhän siinä kävi, että kolmantena esteenä olleet kepit haettiin jälleen väärästä välistä. sen jälkeen keinulla Paavo kyllä odotti nätisti keinun laskeutumisen, mutta pysähtymisestä ei ollut tietoakaan. Siksi minä olin puolen vaihdon kanssa myöhässä ja onnistuin ohjaamaan Paavon jonnekin spanielin mielestä vieressä olevaan putkeen... Noh jatkettiin siitä vielä pari estettä, mutta kun aa rymisteltiin vielä pysähtymättä esteelle ja Paavo jatkoi innoissaan ilman ohjaaja pussille niin otettiin aa uusiksi ja poistuttiin radalta. Nyt kuitenkin spanieli yritti tehdä parhaansa ja edetä ohjaajan osoittamalla radalla, eikä ensimmäisen radan tavoin tehnyt omavalintaisia päätöksiä. Vielä kun olisi kontakteilla malttanut...

Nämä kisat olivat "pikkasen" takapakkia vähän kaikessa, mutta ei auta kuin lähteä jälleen kerran rakentamaan kaikkea alusta. tähän kohtaan lisätkää joku osuva kirosana, kuten vaikka PÄHKINÄ.
Mutta pakkohan kaikessa on oltava hyviä asioitakin (sen lisäksi, että Paavolla oli kivaa ja koira ainakin irtosi...) niin pakko hehkuttaa Elvistä. Veteraani kun pääsi hyppimään lämppäesteitä niin pohdiskelimpa siinä sitten että mikä jotteiko. Seuraavat kisat ovat seuramme omat kisat (jonne myös Paavo on ilmoittautumassa) ja kyllä. Ajattelin hakea vähän motivaatiota hommaan kolmosluokasta Elviksen kanssa. Herra pääsee siis ainakin yhdelle radalle viihdyttämään yleisöä.

Niin ja pitihän minun pohtia, mitä eroa on kisoilla ja treeneillä. Suurin ero on vuorokauden aika. Voisiko täällä vähän pohjoisemmassakin olla niitä ilta-/yökisoja niin minunkaltaiset aamujumiset ihmiset voisivat olla edes teoriassa skarppina?

Ei terve ruumis työtä kaipaa

Hupsista. Minulla on ollut ihan hirveästi kirjoitettavaa, mutta päätinpä sitten odottaa, että Egon viralliset terveyslausunnot kolahtaisivat postiluukustani ja hehkuttaisin niitä sitten… no nehän kolahtivat jo viikko sitten, mutta vasta nyt saan jotain rustattua enkä muista ollenkaan mitään mitä on oikein tapahtunut.

Aloitetaan niistä terveysjutuista.

Egohan tosiaan kuvattiin päästä varpaisiin ja ihan kivaltahan se otus näytti, vaikka vielä nukutusaineen vaikutuksen alaisena pyrrinen meinasi hypellä pois pöydältä ja olisittepa nähneet toipilaan kotona. Ego ei nuku, jos muutkaan eivät nuku, ei vaikka jalat eivät meinaisikaan kantaa… Ainoa tapa pitää koira paikoillaan oli ottaa rento asento sängyllä, pyrri kainaloon ja kirja kouraan.

Ja sitten sitä terveusluetteloa.
Kyynärät: 0/0
Polvet: 0/0
Silmät: OK
LONKAT: B/B
Lisäksi selkä oli mallillaan ja silleen.
Myös Paveli pääsi vihdoin silmiään näyttämään eikä sieltäkään onneksi mitään vakavaa löytynyt. Muutama ylimääräinen ripsi vain eli:
Distichiasis : todettu
Silmämuutosten vakavuus : lievä

Noh lonkkakuvista innostuneena lähdettiin sitten pitkän vapaani kunniaksi kohti Joensuuta Heidin hellään oppiin. En tiedä mikä kusi (LYHYET ESTEVÄLIT!), mutta ohjaaja oli ihan pihalla, Ego kierroksilla ja Paavo oli loistava.
Ego ei nähnyt muuta kuin käteni, kuvitteli vissiin sitä isoksi ja meheväksi pihviksi, tai ainakin jälki oli ainakin sen mukaista. Edellisen illan irtoamistreenien loistokkuus oli pelkkä hyvä muisto vain…
Voitta uskoa, että oli hieno tunne mennä isän kanssa keskustaan syömään pölyisissä ja reikäisissä treenivaatteissa ja rystyset verillä. Olin aika näky.

Aavo sen sijaan oli <3 Treenin tarkoitus oli siis irrota vähän joka suunnassa ja Paavohan irtosi. Vielä kun ohjaaja olisi ollut mukana hommassa, eikä kiljahdellut pitkin rataa ja tajunnut sylivekkivalssin liikeradan niin olisin ollut jopa itseenikin tyytyväinen. Noh sainpahan ainakin paljon uusia opeteltavia asioita mukanani Kuopioon. Haluan kyllä joskus vielä uusinnan!

Treeneistähän olisi videomateriaalia, mutta koska edes itse en tiedä itkeäkkö vaiko nauraa niin jätetään se hupi teiltä pois.

Näiden treenien jälkeen ei häpeäkseni olla käytykään treenaamassa ollenkaan hallilla (lahjattomat treenaa, eihän tässä olekaan enää kuin muutama hassu päivä seuraaviin kisoihin…). Ollaan kuitenkin treenailtu poikien kanssa kosketusalustaa sekä etenkin Egon kanssa juostu kämppäni pisintä suoraa niin että Ego irtoaa namilautaselle. Onnistuu.

Muuten ollaan vissiin vietetty hiljaiseloa paitsi Elvis, joka pääsi veljeni mukana lintujahtiin ja yleisöksi hirvestyskauden avajaisiin - tuloksena pari pupua, jotka Ellu oli metsästä löytynyt. Joku taisi mennä pieleen…

mut pako pilvilinnoihin uutta toivoo antaa

Kauan on kulunut viimeisimmästä postauksesta. Ei siksi, etteikö meidän elämässämme taphtuisi yhtään mitään vaan juuri siksi, ettei allekirjoittanut vaan millään ehdi tai jaksa.

Aloitetaan... Noh aloitetaan joensuun kisoista. Siellä meillä olisi ollut kolme starttia, mutta kahden melko fiaskolta tuntuneen radan jälkeen päätin jättää leikin sikseen ja lähtä autoon nukkumaan. Viimeisistä unista kun oli kulunut reilu vuorokausi...

Joensuusta ei siis paljoakaan jäänyt käteen. Ensimmäisellä radalla Paavo singahti lähtöluvan jälkeen jonnekin kaukaisuuteen (aan kautta keinulle jos oikein muistan?) ja kun hyllyn jälkeen sain koiran kuulolle niin mikäs siinä puhtaalla radalla fiilistellessä maaliin.


Seuraava rata alkoi ihan lupaavasti, mutta keppien jälkeinen hyppy oli semmoinen... noh semmoinen jota mietin pitkään mitenkä päivän koiran veivaan seuraavalle esteelle. Viskileikkaus kävi mielessä, mutta koska päätin ettei meidän ykköäsluokkalaisina tarvitsisi osata mitään sellaista niin vaihdoin kuvion niistämiseen ja kaikin puolin tönkömpään, mutta mukamas varmempaan ohjauskuvioon. Niinhän siinä kävi, että Paavon hyppy olisi ollut aivan täydellinen viskileikkaukseen ja siis toiselta puoleta esteen kieppaukseen, mutta kun kerta olin päättänyt niistää... Kyllähän Paavo sitten kääntyi ohjaukseeni, mutta saman tien kun olin jo suunnannut ajatukseni seuraavalle esteelle ja siinä tapahtuvaan valssaukseen olikin koira päättänyt hypätä vieressä kulkevalle puomille... Hyvää tällä radalla oli se, että Paavo ihan itse päätti pysähtyä puomille ja odotti jatko-ohjeita. Loppu onkin historiaa, mutta sanotaanko, että pystyyn nukahtavalle ohjaajalle oli vähän liikaa aan harjalta melkein niskaan hyppäävä spanieli... Kun jätin Paavon keskenään radalle niin ihan nätti läpi juoksu aa sieltä sitten tuli mutta. Yritin oppia tapahtuneesta sen, etten enää koskaan ole edellisenä yönä töissä, mutta kuinkas seuraavalla viikolla kävikään...




sitten olikin Mikkelin kisat. Ja kyllä, edellisenä yönä jälleen töissä.

Ensimmäinen rata oli koiran kannalta jotain katastrofin ja katastrofin väliltä. Lähdössä Paavo tsiikaili johonkin ihan muualle kuin ohjaajaan ja kun huomautin asiasta oli se Paavolle lähtömerkki ja taidettiin me yksi hyppy ilman riman tiputusta suorittaa. JA putki ihan oikein. Mutta siis eka rima alas, pituus käveltiin, puomilta molemmat kontaktivirheet, keppien vika väli jätettiin väliin (ohjaajan selkeä moka, mutta...) ja kun sitten aa vielä rymistettiin korvat lukossa pysähtymättä kontakteille, oli aika juosta pois radalta.

Seuraavalle teimme Paavon kanssa diilin: ne perkeleen kontaktit otetaan kunnolla. Muulla ei väliä, mutta kontaktit! Ohjaajalle ensikerralla muistutus: saa tehdä myös muuten virheettömän radan.
niinhän siinä kävi, että kontaktit todellakin olivat upeat ja koira malttoi pysähtyä kaikille alastuloille (ja ohjaaja malttoi vaatia ne pysähdykset, olihan meillä jo allerkijoittaneen ansioista hylly pohjalla...) ja oli muutenkin super. Minä sen sijaan päätin torpetoida meidän hienon radan. Yhdellä mutkaputkella Paavolla kesti yllättävän kauan ja kun aloin katsella juoksusuoralla taakseni, missäs se koira viipyy, oli juoksulinjani vaihtanut paikkaa tarkoitettua lähemmäksi esteitä... Ja kun taas katsoin eteeni, tulikin tehtyä äkkijarrutus juuri ennen törmäämistä hypyn siivekkeeseen. Hypyn Paavo vielä suoritti hienosti, mutta pysähdyksen takia ei hakenutkaan sukkana putkeen vaan jäi odottamaan seuraavaa liikettäni, Joka tietty sitten ohjasi Paavon väärään päähän putkeen, sillä väistäessäni siivekettä Paavo vaihtoi suuntaansa kauimmaiseen putkenpäähän.

HYVÄ ME HYVÄ MEIDÄN JOUKKUE JNE!

Sitten joku maanantai sitten alkoi sorsastus ja meijän Pulla pääsi leikkimään hienoa sorsakoiraa. Tai olisi päässyt, jos metsämiehet osuisivat joskus kohteisiinsa.. No mutta Paavo pääsi metsäilemään. Samaisena maanantaina meillä oli agiryhmämme korvaava treenikerta ja Ego pääsi leikkimään hienon hienoa agikoiraa.
Tietty meillä oli leikkimieliset kisat ja... tuloslappumme kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikki virheemme ei mahtunut yhdelle lapulle...
Noh seuraavalla vuorollamme treenasimme rengasta, se oli Egosta huisin pelottava. Ja otimme puolet radasta uudestaan -puhtaasti.
Juju vaan on siinä, että kun Ego kierrostuu, se myös kierrostuu. Mutta kun Ego malttaa on Ego ihan mahtava. Pitäisi vain keksiä, mikä on se juttu, ero, joku semmonen mitä teen eri tavalla, kun koira on jo lähdössä kierroksilla ja mitä teen silloin kun koira on itse rauhallisuus. Meinaan kuvia katsoessa näyttihän ne aika hurjilta, kun raidallinen suu vaahdoten tähtää pikkuhampaitaan ranteeseeni... Verta ei näissä treeneissä kuitenkaan onnistuttu vuodattamaan, mutta pikku mustelmia löytyi käsistä melkoisesti...

Näiden treenien jälkeen ei ollakaan kuin itsenäisesti käyty vain treenailemassa kontakteja ja keppejä. Minä kun olen ollut pienessä flunssassa ja vihdoin luovuttaneena muutaman päivän sairaslomalla. Kisoja silti olen katsellut vielä muutamat tälle vuodelle, joskos se yksi onnistunut rata saataisiin!

Ensi maanantaina poikia odottaakin eläinlääkärillä käynti. Ego kuvautetaan päästä varpaisiin ja Paavolta tarkistetaan vihdoin ja viimein *krhm* simmut. Toivotaan, että pojat ovat terveitä, koska maanantain jälkeen katsellaan ihan uusin silmin Egon tulevaa agiuraa, tai että tuleeko mitään uraa.

Kuvista jälleen kiitos Milena Nevannolle!

Ja melkein kaikki riippuu kuvakulmast, joten älä tuhlaa kuvia sun filmirullast

Kuvasta kiitos Aino Väyryselle!


Kuvasta kiitos Milena Nevannolle!
Moovit hallussa mun pojilla!

Ei ole järkeä kiertää ympyrää

Todih. Kuopion näyttelyt takana ja molemmilla pojilla sama tuomari, Harry Tast. Voin vain sanoa, että aivan ihana tuomari ja todellakin vien poikani samaiselle sedälle koska vain uudestaan, vaikka tällä reissulla ei tuloksilla hurrailtu. Koottuja selityksiä (ainakin Paavon osalta) minulta toki löytyy.

Paavon kanssahan ongelmana on Paavon lahnailu. Ja kun käyttöluokassa ei ollut ketään vetoapuna niin viimeinen kommentti arvostelussa oli "pitkät vetelät askeleet" ennen kehää moni rodun harrastaja ihasteli Paavon liikkeitä (pahoitteluni, jos/kun en teitä tunnistanut, mutta pitkä poissaolo näistä hommeleista tekee tehtävänsä...), mutta niinhän siinä' kävi, kuten heille totesin "kyllähän se on hieno kun se liikkuu, mutta kun kehässä ei vaan liikuta..." Paavon lahnailu muistuttikin miksi en Paavoa kehään vie mitenkään liian innoissani. Jos Paavo tykkäis touhusta niin mikäs siinä, mutta kyllä tuo elekieli kertoo kaiken...

Noh Paavostahan löytyi, eripari etujalat, liian vaaleat silmät, kapea rintakehä eikä turkkikaan nyt parhaassa kunnossa ollut.
Paavo kuitenkin oli erinomaista tyyppiä ja herralta löytyi myös erinomainen, vahva uroksen pää (jotka ne vaaleat silmät kuitenkin pilasivat). tuohon kapeaan rintakehään ja turkkiinhan voin suoraan vaikuttaa sillä, että lopetan mökkeilykauden ja vien Paavon trimmaajalle/ aloitan trimmaamisen pikkasen aiemmin kuin edellisenä iltana. Paavohan näin kesäisin kuluttaa enemmän kuin kerikiän ruokkia (syövät kuin hevoset), mökillä kun länträtään vedessä niin turkki on aika kikkara ja kun turkista löytyy edellisenä iltana puolet mettästä, oli rimmikin sen mukainen...
Eli sitten kun saan Paavollekin kerrottua, että kehässä voi olla lähes yhtä hauskaa kuin agikentällä tai mettässä, niin voidaan harkita näyttelyihin menoa. Ja kun mökkikausi on ohi voidaan harkita samaiselle tuomarisedälle menoa. Nyt kuulemma Paavo oli vain yksinkertaisesti liian sporttisessa kunnossa, joten laatumaininta oli EH/1

Ego taas oli Ego. Kaksi päivää aika syöttää poika. Kehässä eka "kunniakierros" meni hyvin. Mutta sitten kun tuomari tuli... No pitihän tuomarilla antaa pusu ja saihan Egoa rapsuttaa, mutta että vielä kopeloida! Ei ikinä!. Kehän jälkeen tuomarisetä sai taas rapsutella Egoa, ihan piti nojata koko painolla tuomarin jalkoja vasten.
Jos tuomari olisi katsonut Egon liikkeet ennen ennen kuin tuli katsomaan pyrrin pallit ja hampaat niin liikkuminen olisi ehkä jopa onnistunut kuin ekalla kiekalla, mutta ei enää tuomarin jälkeen.
Liikkuminen ja "sinähän et minun hampaitani sörki" eivät tuomaria haitanneet, vaan TSÄDÄM häntä.

Tuomari selitti minulle (ja asiaa kysyneelle kehäsihteerille), että Egossa on muuten kaikki muut palikat kohdillaan (kuten arvostelukin antoi ymmärtää, pelkkää priimaa), mutta selän päällä kippurassa oleva häntä pilasi kaiken. Tämähän siis rotumääritelmän mukaan voisi olla jopa hylkäävä virhe, mutta kun kaikki muu oli kohdillaan niin saatiin HYVÄ. Tuomari selitti asiaa kysyneelle kehäsihteerille, kun toisella nuorten luokan uroksella oli töpä, mutta sekin kuulemma selkeästi ylös päin nouseva, ettei se töpönä niiiin paljoa häiritse, mutta valitettavasti Egolla on pitkä versio...

Siispä jos en halua saattaa Egoa onnettomuuteen tai "onnettomuuteen", jonka saurauksena häntä amputoitaisiin niin pitäisi kehitellä pörriäiselle joku taikatemppu, jotta se häntä saataisiin alas. Sitä ennen sanotaan heipat hetkeksi näyttelyille, koska virhe on virhe ja jos tuomari ei sitä huomioi niin ei sitä laatuarvostelua ja tulosta osaa arvostaa.

Mutta nyt on taas hetkeksi näyttelyitä tarpeeksi koluttu. Jengi oli loistavaa (pahoitteluni pyrriporukalle, ettemme seurustelleet kauemmin, mutta nukkuminen kutsui!), tunnelma upea, koirat loistavia ja sitä rataa. Me vaan treenataan viel hetki! Onnittelut kaikille upeille koirille! Me jatketaan pari seuraavaa viikonloppua lajista, josta me(kin) nautitaan.









Vaikka veljeni onkin nimenyt Egon Harmiksi on niillä hyviäkin hetkiä

King for a day That's all I pray

Ajattelin ensiksi tehdä jonkun tosi hienon tiivistetyn pätkän pelkästään kera kuvien, mutta jos et halua lukea pitkää sepustusta lähes yksityiskohtaisesti selitettyä tarinaa, kuinka mun pojat ovat vaan kerta kaikkisen mahtavia niin tässäpä olisi alkuun tiivistys alla olevasta tekstistä, jonka voit skipata hyvillä mielin ja siirtyä suoraan kuviin. Tai sitten skippaat tiivistelmän ja siirryt vain suoraan kuviin.

Pari viikkoa takaperin Ego oli mun kanssa treeneissä, meni just niin hyvin, ettei kattella kisoja kuin vasta sitten, kun molemmat meistä löytävät sisäisen rauhan radalla. Hyvinkin verinen reikä ranteessa ja Egon kiljuminen kun ohjaaja vahingossa astuin pörriäisen päälle ovat hyviä esimerkkejä treeneistämme. Toisaalta loppuun tehtiin niin uskomattomia pätkiä, että toivo elää silti yhä!

Viikko takaperin molemmat jätkät olivat messissä. Oltiin oltu mökillä päivällä ja treenien jälkeen palattiin takas. Näistä treeneistä löytyy kuvia alta. Egon kanssa otettiin kontakteja ja keppejä ja oltiin molemmat ihan pihalla. Paavon kanssa sen sijaan tykitettiin agirodun minien kisaavien alkua... Paavo oli upea ja ohjaaja sai kehuja radanlukutaidosta ja liikkumisesta (kuvista ei tätä uskoisi).

Pari päivää sitten tapahtui jotain semmoista, jota olen toki pitänyt mahdollisena, mutta en koskaan uskonut sen oikeasti tapahtuvan. Lähtiessäni Reiskaamaan kävin heittämässä pojat äidin luokse ja lähdin viikonloppua viettämään toisaalle. Illalla äidin tullessa kotiin, etuovi oli ollut auki ja talo tyhjä. Tarina kuitenkin päättyy lyhyeen, kun soittaessani Kuopion löytöeläinkotiin puhelimessa nainen naureskelee, että siellähän ne kaikki kolme. Onneksi. Tarinan iloinen puoli: hoitajan mielestä Ego on yksi kauneimmista näkemistään koirista. HAH.

TÄHÄN LOPPUU TIIVISTELMÄ

Toivottavasti en toista itseäni, mutta aloitetaan parin viikon takaisista treeneistä, jotka kävin sujuvasti vetämässä raidallisen kanssa.
Paavo kun oli onnistunut liukkaalla lattialla telomaan jalkansa, joten kentälle ei ollut sinä ilta asiaa.

Ja miten meni pyrrin kanssa? No just niin hyvin, että me ei olla menossa kisoihin ennen kuin molemmat meistä ovat löytäneet sisäisen Fengshuin... Tuloksena kun oli ohjaajalla oikein nätti reikä ranteessa ja uusia kivoja reikiä housuissa sekä koiran jalan päälle astuminen. Se jalkajuttu tosin on lopputreenien tarina.

Rata ei ollut vaikea. Semmonen ööh... oisko seittemällä esteellä tehty 21 esteen rata. Ja siihen kun lisäsi, et aina ei vaan voi olla täysin skarppina niin päätin sulavasti pätkittää radan (ihan vaan, kun kepit olivat osana rataa)
Ja eihän se ihan mennyt kuin oppikirjoissa. Egossa kun on se yks pikku juttu -> Se ei toimi kuin spanieli, jonka saat heittää kädellä vaan sulla pitää olla se perhanan käsi koko ajan ojolla ja se koko kämmen mukana, pelkkä sormella osoitus ei riitä.
Siihen sitten se päättäväisyys, mähän kerkien tonne, ilman että alkaa rynniä. Sitten pitää olla rauhassa kun koira kuola valuen, hampaat verillä ja hullun kiilto silmissä kyselee mihis sitten, vaikka omasta mielestä ihan selkeästi huudat, että kiipeä sille aalle urpo.
Joo, aa oli semmonen juttu, mihin ei haettu silleen JEE AA. Siis what? Onko mulla koira, jonka kanssa ei tartte harjoitella, että sen kontaktin voi ohittaa/vaikka kontakti on radalla, sinne ei tartte rynniä toiselta puolelta kenttää? Joo on mulla, ainakin silloin, kun aan alla on semmonen mörkö kuin putki. Ja putkeen ei tartte rynniä, silloin kun se päällä on mörkönä aa.
Noh sitten alkoi sujua. Mie hengittelin syvään, laskin miljoonaan ja päätin että selvitään johonkin asti. No selvittiin puoleen väliin asti ihan loistavasti (Ego haki edellä esteitä), kunnes tuli se lyhyt tilanne, kun koira joutui kysymään MIHIN. Ihan hetki, ei juuri havaittava, mutta semmonen, että koira hyppäsi ohjaajan liikeradalle kun oli hypätessä pohdiskellut mihin suuntaan ja tsädäm, Mie astun Egon jalan päälle. ja siitäkös melu alkoi. Siinä sitten hetki liikuskeltiin ja ihmeteltiin kävikö pahasti, mutta kun oltiin mukamas päätetty, ettei me oteta enää mitään niin johan Ego alkoi hyppiä' ja pomppia ja juosta oma-aloitteisesti puhdasta ravia... Noh hetki autossa ja sitten päätettiin, että juostaan samainen pätkä ilman rimoja, jos koira liikkuu normaalisti.

Ja liikkuihan se. Hyvä niin, koska tehtiin ihan uskomattomat pätkät!

Viimeviikolla mulla oli sitten molemmat pojat messissä. Oltiin myös samalla mökillä Jannin paimentimien kanssa (taita löytyä kohdasta eppu & co). Paavo pääsi radalle, Ego pääsi veivaa keppejä ja puomia.

Egon kanssa meni vähän jotain sinne päin. Mie yritin keskittyä vaan sisäiseen rauhaan.




Paavon kanssa meni hienosti! Ratapätkä oli agirodun minien kisaavien pätkästä ja rataa tehtäessä kattelinkin, että nyt näyttää tutulta. Olinhan sentään puolet päivästä ollut kyseisellä radalla tuomarisihteerinä....
Ensimmäisen kiekan jälkeen kommentti oli, että mullon ihana radanlukutaito. Tai siis, siinä missä muilla piti vähän fiksata muutama ohjauskuvio ja selittää, että rataa ei aina voiteta minimimetreillä vaan sillä nopeimmalla ajalla... Hengähdystauko ja sitten takas radalle.

Sujui. Paavo kääntyi uskomattoman hyvin silleen siivekkeen ympäri 360, mutta se ei sinäänsä ollut ihme, kun pääsin vaihtamaan aalla, koiran mussutellessa makupaloja, puolta ja niistämään. Mutta jos homma olisi pitänyt tehdä toiselta puolelta sylkkäriveivaamisella tai muilla kikkakkolmisilla niin heh. Pitänee ruveta treenaa jotain sylkkäreitä ja muita vähän enempi, koska kyllä se Pulla osais kääntyä tiukasti, mutta kun mun mielestä on kivempi olla jarruttelematta koiraa ja yrittää kääntää koiraa kuin pöllö päätä, ei vaan tunnu luonnolliselta ja _hauskalta_.

Tällä viikolla olis ollut meidän treenivuorolla möllit ja sehän ties mölleissä töissä oloa ja ilmaisia startteja. No kun kerta ohjaaja oli töissä päässyt ylitöiden makuun niin sillä linjalla jatkettiin myös torstaina. Ja siihen se tarina loppui. Ei menty ei agittaa torstaina, vaikka vakaa aikomus oli viedä kaik' kolme johonkin luokkaan.

Perjantaina lähdin sitten kohti Vesantoa ja Reino- ja Aino MM-futisturnausta. Ennen lähtöä heitin pojat mammalle ja siitä sitten reinot jalkaan ja menoksi. Illalla töiden jälkeen äitiä olikin koittanut kiva pikku ylläri. Puhelu alkoi jotakuinkin näin
1) Toitko koirat tänään tähän minun luokse? (kyllä, kyllä toin)
2) Jaa no, koiria ei näy missään ja etuovi oli auki lähtieesä.
Siispä pari puhelua ja ONNEKSI kaikki kolme poikaa olivat kiikutettu kerralla Kuopion löytöeläinsuojaan. Siinäpä sitä olisikin ollut, jos olisi käynyt ilmi, että vain osa porukasta on löytynyt... Ongelmahan hakemissa oli se, että minä olin toisaalla ja äidillä ei ollut autoa käytössä. Siispä taas parit puhelut ja onneksi kaverini suostuivat kiikuttamaan äidin poikien luokse ja karkulaiset takaisin kotiin. Äitini oli pakko soittaa vielä erikseen, kuinka löytökodin täti oli ihastellut Egon ulkonäköä, eikä ylläriylläri ollut koskaan aiemmin nähnyt lk. pyrriä.

Että siinäpä näitä viime aikaisia tapahtumia. Pidetään peukut pystyssä, että tämä kuumeeni laskisi ennen torstaita.
























Huomatkaa, se menee ALASPÄIN eikä ole hyppäämässä pois!


Mitkä kontaktiongelmat? Aina ei vaan kerkee.