Ei ole järkeä kiertää ympyrää

Todih. Kuopion näyttelyt takana ja molemmilla pojilla sama tuomari, Harry Tast. Voin vain sanoa, että aivan ihana tuomari ja todellakin vien poikani samaiselle sedälle koska vain uudestaan, vaikka tällä reissulla ei tuloksilla hurrailtu. Koottuja selityksiä (ainakin Paavon osalta) minulta toki löytyy.

Paavon kanssahan ongelmana on Paavon lahnailu. Ja kun käyttöluokassa ei ollut ketään vetoapuna niin viimeinen kommentti arvostelussa oli "pitkät vetelät askeleet" ennen kehää moni rodun harrastaja ihasteli Paavon liikkeitä (pahoitteluni, jos/kun en teitä tunnistanut, mutta pitkä poissaolo näistä hommeleista tekee tehtävänsä...), mutta niinhän siinä' kävi, kuten heille totesin "kyllähän se on hieno kun se liikkuu, mutta kun kehässä ei vaan liikuta..." Paavon lahnailu muistuttikin miksi en Paavoa kehään vie mitenkään liian innoissani. Jos Paavo tykkäis touhusta niin mikäs siinä, mutta kyllä tuo elekieli kertoo kaiken...

Noh Paavostahan löytyi, eripari etujalat, liian vaaleat silmät, kapea rintakehä eikä turkkikaan nyt parhaassa kunnossa ollut.
Paavo kuitenkin oli erinomaista tyyppiä ja herralta löytyi myös erinomainen, vahva uroksen pää (jotka ne vaaleat silmät kuitenkin pilasivat). tuohon kapeaan rintakehään ja turkkiinhan voin suoraan vaikuttaa sillä, että lopetan mökkeilykauden ja vien Paavon trimmaajalle/ aloitan trimmaamisen pikkasen aiemmin kuin edellisenä iltana. Paavohan näin kesäisin kuluttaa enemmän kuin kerikiän ruokkia (syövät kuin hevoset), mökillä kun länträtään vedessä niin turkki on aika kikkara ja kun turkista löytyy edellisenä iltana puolet mettästä, oli rimmikin sen mukainen...
Eli sitten kun saan Paavollekin kerrottua, että kehässä voi olla lähes yhtä hauskaa kuin agikentällä tai mettässä, niin voidaan harkita näyttelyihin menoa. Ja kun mökkikausi on ohi voidaan harkita samaiselle tuomarisedälle menoa. Nyt kuulemma Paavo oli vain yksinkertaisesti liian sporttisessa kunnossa, joten laatumaininta oli EH/1

Ego taas oli Ego. Kaksi päivää aika syöttää poika. Kehässä eka "kunniakierros" meni hyvin. Mutta sitten kun tuomari tuli... No pitihän tuomarilla antaa pusu ja saihan Egoa rapsuttaa, mutta että vielä kopeloida! Ei ikinä!. Kehän jälkeen tuomarisetä sai taas rapsutella Egoa, ihan piti nojata koko painolla tuomarin jalkoja vasten.
Jos tuomari olisi katsonut Egon liikkeet ennen ennen kuin tuli katsomaan pyrrin pallit ja hampaat niin liikkuminen olisi ehkä jopa onnistunut kuin ekalla kiekalla, mutta ei enää tuomarin jälkeen.
Liikkuminen ja "sinähän et minun hampaitani sörki" eivät tuomaria haitanneet, vaan TSÄDÄM häntä.

Tuomari selitti minulle (ja asiaa kysyneelle kehäsihteerille), että Egossa on muuten kaikki muut palikat kohdillaan (kuten arvostelukin antoi ymmärtää, pelkkää priimaa), mutta selän päällä kippurassa oleva häntä pilasi kaiken. Tämähän siis rotumääritelmän mukaan voisi olla jopa hylkäävä virhe, mutta kun kaikki muu oli kohdillaan niin saatiin HYVÄ. Tuomari selitti asiaa kysyneelle kehäsihteerille, kun toisella nuorten luokan uroksella oli töpä, mutta sekin kuulemma selkeästi ylös päin nouseva, ettei se töpönä niiiin paljoa häiritse, mutta valitettavasti Egolla on pitkä versio...

Siispä jos en halua saattaa Egoa onnettomuuteen tai "onnettomuuteen", jonka saurauksena häntä amputoitaisiin niin pitäisi kehitellä pörriäiselle joku taikatemppu, jotta se häntä saataisiin alas. Sitä ennen sanotaan heipat hetkeksi näyttelyille, koska virhe on virhe ja jos tuomari ei sitä huomioi niin ei sitä laatuarvostelua ja tulosta osaa arvostaa.

Mutta nyt on taas hetkeksi näyttelyitä tarpeeksi koluttu. Jengi oli loistavaa (pahoitteluni pyrriporukalle, ettemme seurustelleet kauemmin, mutta nukkuminen kutsui!), tunnelma upea, koirat loistavia ja sitä rataa. Me vaan treenataan viel hetki! Onnittelut kaikille upeille koirille! Me jatketaan pari seuraavaa viikonloppua lajista, josta me(kin) nautitaan.









Vaikka veljeni onkin nimenyt Egon Harmiksi on niillä hyviäkin hetkiä

King for a day That's all I pray

Ajattelin ensiksi tehdä jonkun tosi hienon tiivistetyn pätkän pelkästään kera kuvien, mutta jos et halua lukea pitkää sepustusta lähes yksityiskohtaisesti selitettyä tarinaa, kuinka mun pojat ovat vaan kerta kaikkisen mahtavia niin tässäpä olisi alkuun tiivistys alla olevasta tekstistä, jonka voit skipata hyvillä mielin ja siirtyä suoraan kuviin. Tai sitten skippaat tiivistelmän ja siirryt vain suoraan kuviin.

Pari viikkoa takaperin Ego oli mun kanssa treeneissä, meni just niin hyvin, ettei kattella kisoja kuin vasta sitten, kun molemmat meistä löytävät sisäisen rauhan radalla. Hyvinkin verinen reikä ranteessa ja Egon kiljuminen kun ohjaaja vahingossa astuin pörriäisen päälle ovat hyviä esimerkkejä treeneistämme. Toisaalta loppuun tehtiin niin uskomattomia pätkiä, että toivo elää silti yhä!

Viikko takaperin molemmat jätkät olivat messissä. Oltiin oltu mökillä päivällä ja treenien jälkeen palattiin takas. Näistä treeneistä löytyy kuvia alta. Egon kanssa otettiin kontakteja ja keppejä ja oltiin molemmat ihan pihalla. Paavon kanssa sen sijaan tykitettiin agirodun minien kisaavien alkua... Paavo oli upea ja ohjaaja sai kehuja radanlukutaidosta ja liikkumisesta (kuvista ei tätä uskoisi).

Pari päivää sitten tapahtui jotain semmoista, jota olen toki pitänyt mahdollisena, mutta en koskaan uskonut sen oikeasti tapahtuvan. Lähtiessäni Reiskaamaan kävin heittämässä pojat äidin luokse ja lähdin viikonloppua viettämään toisaalle. Illalla äidin tullessa kotiin, etuovi oli ollut auki ja talo tyhjä. Tarina kuitenkin päättyy lyhyeen, kun soittaessani Kuopion löytöeläinkotiin puhelimessa nainen naureskelee, että siellähän ne kaikki kolme. Onneksi. Tarinan iloinen puoli: hoitajan mielestä Ego on yksi kauneimmista näkemistään koirista. HAH.

TÄHÄN LOPPUU TIIVISTELMÄ

Toivottavasti en toista itseäni, mutta aloitetaan parin viikon takaisista treeneistä, jotka kävin sujuvasti vetämässä raidallisen kanssa.
Paavo kun oli onnistunut liukkaalla lattialla telomaan jalkansa, joten kentälle ei ollut sinä ilta asiaa.

Ja miten meni pyrrin kanssa? No just niin hyvin, että me ei olla menossa kisoihin ennen kuin molemmat meistä ovat löytäneet sisäisen Fengshuin... Tuloksena kun oli ohjaajalla oikein nätti reikä ranteessa ja uusia kivoja reikiä housuissa sekä koiran jalan päälle astuminen. Se jalkajuttu tosin on lopputreenien tarina.

Rata ei ollut vaikea. Semmonen ööh... oisko seittemällä esteellä tehty 21 esteen rata. Ja siihen kun lisäsi, et aina ei vaan voi olla täysin skarppina niin päätin sulavasti pätkittää radan (ihan vaan, kun kepit olivat osana rataa)
Ja eihän se ihan mennyt kuin oppikirjoissa. Egossa kun on se yks pikku juttu -> Se ei toimi kuin spanieli, jonka saat heittää kädellä vaan sulla pitää olla se perhanan käsi koko ajan ojolla ja se koko kämmen mukana, pelkkä sormella osoitus ei riitä.
Siihen sitten se päättäväisyys, mähän kerkien tonne, ilman että alkaa rynniä. Sitten pitää olla rauhassa kun koira kuola valuen, hampaat verillä ja hullun kiilto silmissä kyselee mihis sitten, vaikka omasta mielestä ihan selkeästi huudat, että kiipeä sille aalle urpo.
Joo, aa oli semmonen juttu, mihin ei haettu silleen JEE AA. Siis what? Onko mulla koira, jonka kanssa ei tartte harjoitella, että sen kontaktin voi ohittaa/vaikka kontakti on radalla, sinne ei tartte rynniä toiselta puolelta kenttää? Joo on mulla, ainakin silloin, kun aan alla on semmonen mörkö kuin putki. Ja putkeen ei tartte rynniä, silloin kun se päällä on mörkönä aa.
Noh sitten alkoi sujua. Mie hengittelin syvään, laskin miljoonaan ja päätin että selvitään johonkin asti. No selvittiin puoleen väliin asti ihan loistavasti (Ego haki edellä esteitä), kunnes tuli se lyhyt tilanne, kun koira joutui kysymään MIHIN. Ihan hetki, ei juuri havaittava, mutta semmonen, että koira hyppäsi ohjaajan liikeradalle kun oli hypätessä pohdiskellut mihin suuntaan ja tsädäm, Mie astun Egon jalan päälle. ja siitäkös melu alkoi. Siinä sitten hetki liikuskeltiin ja ihmeteltiin kävikö pahasti, mutta kun oltiin mukamas päätetty, ettei me oteta enää mitään niin johan Ego alkoi hyppiä' ja pomppia ja juosta oma-aloitteisesti puhdasta ravia... Noh hetki autossa ja sitten päätettiin, että juostaan samainen pätkä ilman rimoja, jos koira liikkuu normaalisti.

Ja liikkuihan se. Hyvä niin, koska tehtiin ihan uskomattomat pätkät!

Viimeviikolla mulla oli sitten molemmat pojat messissä. Oltiin myös samalla mökillä Jannin paimentimien kanssa (taita löytyä kohdasta eppu & co). Paavo pääsi radalle, Ego pääsi veivaa keppejä ja puomia.

Egon kanssa meni vähän jotain sinne päin. Mie yritin keskittyä vaan sisäiseen rauhaan.




Paavon kanssa meni hienosti! Ratapätkä oli agirodun minien kisaavien pätkästä ja rataa tehtäessä kattelinkin, että nyt näyttää tutulta. Olinhan sentään puolet päivästä ollut kyseisellä radalla tuomarisihteerinä....
Ensimmäisen kiekan jälkeen kommentti oli, että mullon ihana radanlukutaito. Tai siis, siinä missä muilla piti vähän fiksata muutama ohjauskuvio ja selittää, että rataa ei aina voiteta minimimetreillä vaan sillä nopeimmalla ajalla... Hengähdystauko ja sitten takas radalle.

Sujui. Paavo kääntyi uskomattoman hyvin silleen siivekkeen ympäri 360, mutta se ei sinäänsä ollut ihme, kun pääsin vaihtamaan aalla, koiran mussutellessa makupaloja, puolta ja niistämään. Mutta jos homma olisi pitänyt tehdä toiselta puolelta sylkkäriveivaamisella tai muilla kikkakkolmisilla niin heh. Pitänee ruveta treenaa jotain sylkkäreitä ja muita vähän enempi, koska kyllä se Pulla osais kääntyä tiukasti, mutta kun mun mielestä on kivempi olla jarruttelematta koiraa ja yrittää kääntää koiraa kuin pöllö päätä, ei vaan tunnu luonnolliselta ja _hauskalta_.

Tällä viikolla olis ollut meidän treenivuorolla möllit ja sehän ties mölleissä töissä oloa ja ilmaisia startteja. No kun kerta ohjaaja oli töissä päässyt ylitöiden makuun niin sillä linjalla jatkettiin myös torstaina. Ja siihen se tarina loppui. Ei menty ei agittaa torstaina, vaikka vakaa aikomus oli viedä kaik' kolme johonkin luokkaan.

Perjantaina lähdin sitten kohti Vesantoa ja Reino- ja Aino MM-futisturnausta. Ennen lähtöä heitin pojat mammalle ja siitä sitten reinot jalkaan ja menoksi. Illalla töiden jälkeen äitiä olikin koittanut kiva pikku ylläri. Puhelu alkoi jotakuinkin näin
1) Toitko koirat tänään tähän minun luokse? (kyllä, kyllä toin)
2) Jaa no, koiria ei näy missään ja etuovi oli auki lähtieesä.
Siispä pari puhelua ja ONNEKSI kaikki kolme poikaa olivat kiikutettu kerralla Kuopion löytöeläinsuojaan. Siinäpä sitä olisikin ollut, jos olisi käynyt ilmi, että vain osa porukasta on löytynyt... Ongelmahan hakemissa oli se, että minä olin toisaalla ja äidillä ei ollut autoa käytössä. Siispä taas parit puhelut ja onneksi kaverini suostuivat kiikuttamaan äidin poikien luokse ja karkulaiset takaisin kotiin. Äitini oli pakko soittaa vielä erikseen, kuinka löytökodin täti oli ihastellut Egon ulkonäköä, eikä ylläriylläri ollut koskaan aiemmin nähnyt lk. pyrriä.

Että siinäpä näitä viime aikaisia tapahtumia. Pidetään peukut pystyssä, että tämä kuumeeni laskisi ennen torstaita.
























Huomatkaa, se menee ALASPÄIN eikä ole hyppäämässä pois!


Mitkä kontaktiongelmat? Aina ei vaan kerkee.

me melkein teimme sen, mutta ei ikinä kuitenkaan

Ja yleisö huokaa.
Arvatkaa mitä!?
Me tehtiin se! Ei, me ei noustu kakkosiin (prkl!! Molemmilla radoilla ei ollut kuin pienestä hengenvetäsystä kiinni. Ei ottanut pannuun tai mitään)me käytiin kisaamassa!
Kyllä, nyt on sitten niin, että kisakärpäinen puraisi niinkin ison palan, että myös Egon viralliset ovat lähmpänä kuin uskottekaan, jos vain lonkkakuvat (jotka tullaan kuvaamaan toivottavasti lähitulevaisuudessa) ja muut raajat näyttävät hyviltä.

Eka rata oli Jarmo Jämsän käsialaa ja rata oli itseasiassa sinänsä ihan kinkkinen. Tai siinä oli alussa semmosta pientä säätöö, jossa sai ihan urakalla vaihtaa puolta ja sormet ristissä toivoa, että koira on päässyt taas "minähän en rengasta ensi yrittämällä oikein mene" - vaiheestaan sen verran hyvin eroon, että sitä kehtaa takaleikkailla...
Noh rata meni miten meni. Jotenkin se kumilenksu poksahteli mun ja koiran välillä joka mutkassa, mutta semmosta perussiistiä rataa, luvattoman suurilla kaarteilla (suorastaan kunniakierroksilla) ja jotenkin Paavo oli tooooosi vetelä.
Joka tapauksessa mie kuvittelin maalissa, että nolla tuli. Voitte uskoa, että pettymys oli karvas, kun äiti tuli vastaan valittaen "voivoi, kun tuli se yksi virhe." Mikä virhe!? No mikäpä muukaan kuin puomin alastulo. Kaikki muut kontaktipinnat oltiin otettu niin nätisti, että mitäpä sitä suotta puomin alastuloa muuten varmistamaan kuin tiukasti huutaen. Noh vitonen, lepposalla sunnutaivauhdilla ja kaarroksilla miinusta 14 ja risat että ois kai sen puomin voinut tarkemmin vaatia.

Seuraava rata. Note to self: Nuku yöllä, älä nuku päikkäreitä.
Meillä tosiaan oli aikaa jokunen tunti ratojen välissä ja lähdettiin sitten kotiin syömään, ja kun viimeaikoina on yöunet jääneet vähäisiksi, sitä sitten tuli pari tuntia nukuttuakin.
Kisapaikalla kaikki olikin sitten yhtä sumua ja kun rata oli Salme Mujusen käsialaa, niin ei rata onneksi hirveästi vaatinut.
Perusvirhe radalla oli ensimmäinen suora. tai siis hyppy-pituus-kepit. Tää on semmonen kohta, mikä opittiin joskus Emma Nylundin koulutuksessa, että jos koira kestää niin mene sinne KEPEILLE NIISTÄMÄÄN! Mutta ei, suurin osa rymisti koiran kanssa kilpaa ja leveä pituus vaati sitten osan ohjaajista huomaamatta ohjaamaan koiran viereiselle aalle tai vaihtoehtoisesti koira ja ohjaaja rymistivät vielä kepeillekin kilpaa ja vauhti oli suurimmalle osalle koirista liian luja, jotta oikea väli olisi löytynyt (tai vaihtoehtoisesti se ohjaaja vaan ahdisti koiran väärään väliin), tai että siitä olisi vielä jatkettu oikeassa rytmissä.
Eipä hätää, me selvittiin. En mie perse pitkänä, käsi koukussa tokan kepin ympärillä koiraa kutsunut, mutta pituuden takana kuitenkin Pavelia odotin. Ja onnistui. Jajajajajaja.
Noh Nyt kun ei radalla ollut puomia, aa meni mukavasti, mutta keinusta mietin kerkesikö se keinu laskeutua vai kutsuinko minä Paavon liian aikaisin pois... Siitäpä se ajastus sitten katkesikin. Ensiksi lähetys putkeen ja sitten hokasinkin, että olen muuten väärällä puolella estettä... seuraavana oli muuri, jonka jälkeen tarkoitus oli valssata (se radan ainoa kohta, jossa piti ohjaamalla vaihtaa puolta!), ja tätä kohtaa olin hinkannut sen koko perkeleen viisi minuuttia, jotta löysin sen täydellisen "valssilinjan". Ja mitä teen minä? No tietenkin unohdan valssata ja pyrin korjaamaan tilanteen auttamatta myöhässä olleella persjätöllä... takaleikkahan ei olis tietenkään ollut mikään vaihtoehto tai mitään... Ja niinpä Paavo joutui ohjaajan ajamana suorittamaan seuraavan esteen väärältä puolelta. HYVÄ MINÄ!
Ja yleisö huokaisi vähintäänkin yhtä raskaasti kuin minä. Me kyllä osataan ottaa yleisö puolellemme. Muuten rata oli siis todella nätti, siisti ja sellainen, etten mitään vaihtaisi kuin radan loppuosan kolmen esteen ajatuskatkoni. Ja voin sanoa, että Paavo oli löytänyt taas vireensa ja vauhtinsa! Harmi etten aikaamme saa koskaan tietää.

Mutta tästä jatketaan kohti uusia seikkaluja!

Alussa olivat suo, kuokka - ja _Jussi_

Ajattelin näyttää teillekin sen, miksi meidän mökki on paras paikka.












Paavokin yrítti ihastella loppuun asti auringonnousua...

Enemmän duoo kuin sooloo

Okei. Ette saa kymmentä faktaa, koska en ole tyytyväinen niihin.

Mutta sen sijaan saatte agilityhypetyspostauksen.

No siis meillähän alkoi agitreenit. Ollaan käyty kahdesti treenaamassa. Ekalla kerralla katteltiin radalla, miltä meidän kokoonpano näyttää ja vissiin ihan hyvin meni.
Ekalla kerralla mie vähän jostain syystä höntsäilin Paavon kanssa. Tai siis tiedättehän, no tiedätte jos olette olleet mun koulutettavana, että mie huudan aina, että nyt JUMALAUTA LIIKU! Arvatkaa mistä mulle sanottiin? no siitä etten mä laittanut ittestäni kaikkea likoon. JA SEKÖS NAKERSI. Paavo oli Pro. Ei sille vaan mitään mahtanut. Nimim. unohdin valssata muurilla ja jouduinkin lähettää Paavon kulmassa kepeille ja leikkaa aika pirun jyrkästi takana - ja Paavo kesti. Sittenpä otettiin uusiksi muutamalla fiksauksella ja radalla oli ihan eri meininki. Mie tein, Paavo teki. Me tehtiin. Ja maalissa oltiin.

Voitte vain kuvitella olinko hieman leija kun toisen kouluttajamme osa vastauksesta kysymykseen "menikö meillä hyvin", kuului jota kuinkin "ja tuo pari on niin pro, ettei kannata niiden takia paineita ottaa" ja mainittu tuo pari oltiin minä ja Paavo.

Ja sitten oltiin viime viikolla treenaamassa. Aurinko paistoi vielä lämpätessä, mutta sade alkoi rataa rakentaessa ja loppui kun toinen ryhmä alkoi rakentaa omaa rataansa meidän jälkeen.
Rata oli semmonen loogisesti etenevä rata ilman mitään suurempia nikkarointeja. Ja huokauksien huokaus. Mun Pulla on hieno. Mahtava, upea ja sitä rataa. Kunhan vaan tommosilla juoksuradoilla muistettais ne kontaktitkin...
Juu, tällä kerralla en voinut takaleikata kepeillä joten kai se oli vaan persjätöllä keppien jälkeen vaihdettava puolta. Ja kyllä, Pulla kesti sen. Kesti toisenkin kerran ja vielä kolmannenkin... Missä vaiheessa siitä on tullut noin varma - kaikessa?

Kouluttajamme taas huokaili, että haluaa kans tommosen ötökän. Miehän tosiaan juoksupätkillä heitin Pavelia keskenään jatkamaan suoraa ja kääntymään oikeelle esteelle ja itte juoksentelin seuraaviin tärkeisiin asemiin. Paavo on vain ihana. Jos Puomia ei lasketa. Jotkut kontaktit...

Eilen sitten kävin treenamassa keskenäni. Paavon kanssa treenattiin kontakteja ja kuten treeneissä todettiin, kyllä se ne osaa jos muistaa. Mun pitäis vaan muistuttaa sitä vähän tiukemmin.

Egon kanssa sen sijaan otettiin jo viime agitreeneissä ennen oikeiden treenien alkua kuutta keppiä ja herra pikku E teki keppejä kuin koskaan niissä mitään ongelmaa olis ollutkaan.
Niin kävi myös eilen, joten päätinpä sitten siirtyä haastavimmille vesille. Otettiin kontakteja ja Ego on jotenkin tosi liikuttava. Aalla Ego menee alas melkoisella raivolla, mutta kun sillä raivolla alastullessa ei varmaan ole edes minkään fysiikanlakien mukaista pystyä pysähtymään kontakteille ilman takapuolen luiskahtamista maahan ja parhaillaan pysähtyessään Ego teki kuperkeikan... Puomi sen sijaan on sen verran jännä, että alastulon Ego jostain syystä itse on päättänyt tulla lujaa _ravissa_ ihan varmuuden vuoksi. Fiksu otus.

Otettiin myös pitkästä aikaa kaikki muutkin esteet läpi ja katseltiin mitä pitää treenata. Ei meidän tarvitse näköjään treenata mitään muuta kuin ratoja ja sitten katselemaan kisoja...

Että semmosta. Onneksi elämässä on koirat ja agility. <3

ja pssst. http://files.kotisivukone.com/marin.kotisivukone.com/agirotu/mainosa4_iso.pdf

Oh I swear to you I'll be there for you

Wou. Tää juttu on muuttunut, hyvä että edes osaan käyttää tätä...

Kesätreenit olisivat alkaneet tänään, mutta minäpä olin todistamassa autokoulussa, että minulle saa antaa sen ihan oikean kortin. Hirveää turhuutta käydä hakemassa vihreään vihkoon hymiö kohtaan "auton käsittely". Noh ohi on. Ensiviikolla uusi yritys.

Yritän tässä etsiskellä paikkaa, josta saan noita törmäys mahdollisuuksia muokattua. Meidät on mahdollista nähdä tässä joku viikonloppu Iisalmessa kisailee Paavon kanssa, jos nyt siis muistan oikein ja tänään olisi se viimeinen ilmo. Pitäkää peukkuja.
Karkkuun emme valitettavasti pääse. Ai miksi? No kun. Luin naamakirjasta eräs ilta, että nyt olis Karkun vika päivä ilmoittautua. Noh minä touhotan. KARKKU. Ilmoitan. Pakko. Kaskas. Nettitunnukset ovat kadoksissa. Löysin tunnukset siivouskomerosta tossa eilen...
Sitten olen pohtinut, mille päiville ilmoitan Paavon agirotuun. Varmaa on, että yhtenä tai kahtena päivänä olen töissä, mutta yhtenä päivänä olisi kiva kisata. Onko siis tietoa onko waleseista tai Jangeseista tulossa joukkue? Yksi pieni Paavo voisi ilmoittua tiimiin!
Toki jos pyrreissä olisi niihin kisavalmiisiin, epäkilpaileviin tai mikä lie se amatöörisarja onkaan niin yksi pieni Ego voisi myös olla aika näppärä vaihtoehto, kunhan saan sovittua eläinlääkärin kanssa ensiksi kuvuasajat (nyt on ollut vähän nihkeesti yhteensopivia aikoja...)
Kuopion näyttelyynkin olen kovasti poikia viemässä. Ajatuksena olisi, että veisin pojat samalle tuomarille (eri päivinä), mutta katsoo nyt. Pyrreillä kun ei ollut mitään erityisiä tuomareita (eikä nyt waleseissakaan) tuota yhtä lukuun ottamatta. Katsoo nyt (ja sitten siinä käy kuten aina... oho hups.)

Siinäpä siis suunnitelmamme. Suunnitelmat ovat tehty lähes täysin treenaamatta mitään.

Agilityssa käytiin veivaa muutamana iltana kontakteja ja keppejä. Siinä missä Egon kanssa sillon joskus oli kepit tosi JEEJEE, niin nyt ne olivat kontaktit. Siis se raivo! Ei, pikkupyrri ei vauhdissa pysty keskittymään totaaliseen pyshtymiseen, mutta aina ne etutassot läppästään maahan päättäväisyydellä ja nöyttävästi. Kyllä siitä hieno tulee. Ehkä.
Paavo taas oli Paavo. Se osaa ne kontaktit jos vaan haluaa. Se osaa kepit jos vaan haluaa. Paavo osaa olla paras, jos vaan haluaa, mutta Paavo haluaa olla vaatimaton. Kaikkien kaveri. Liian hyvä ei siis passaa olla muiden edessä, muutenhan sitä kahdehdittaisiin ennemminkin kuin kaveerattaisiin(?).

Tokoakin olen ottanut. OHO
No sen verran olen pyrrin kanssa ottanut, etten ihan vielä haaveile kisaurasta. Oikeestaan ne haaveet haudataan yhä vaan syvemmälle maan alle... Ei muuten, kaikki muut liikkeet itseasiassa ovat priimaa (siis mitäs näitä on, paikalla olo ja luoksetulo?), mutta seuraaminen. Anna mun kaikki kestää. Toi koira kuvittelee olevansa kenguru. Liikkeestä maahanmenot ja pysähtymisetkin onnistuvat, mutta ei seuraten. Toki Ego tekee välille ihan mahtavaa seuraamista VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA. En tiedä miten se silleen, koska ainakaan tietoisesti en ole edes yrittänyt sitä treenata... Paavo taas on Paavo. Paras. Mutta valitettavasti se tokoherhiläinen ei vaan ole pistänyt vielä mua. Mutta treenaaminen on kivaa. Tai leikkiminen, tai mitä se nyt on...

Lisäksi avattiin mökkikausi! Ja Paavo heitti talviturkkinsa siinä pienessä sulaneessa läntissä jo vappuna. Seuraavana viikonloppuna polskuteltiin vedessä jo pidempään jäiden ollessa kokonaan poissa. Hyrr, en minä vaan vielä. Muutenkin ollaan taas aloitettua pitkien pururatalenkkien tekeminen ja pyrri on vaan kauhian kätevä. Egohan ei liiemmin kesäisin minulla ole remmissä, koska pyrri vaan on. Toisin kuin tuo yksi spanieliotus, joka huitelee ties missä, lähtee pupujen kanssa leikkimään korvat off- asennossa ja vastaantulijat ovat kanssa kivoja!

Niin ja pakko mainostaa. Koska tänään ei päästy treeneihin niin pakkohan se oli Paavolle jotain kivaa kehittää. Trimmasin pojan pään ja ai että se on vaan hieno.

Sellaista siis tällä kertaa. Ohessa pari kuvaa syksystä. Ensipostauksessa ihkutetaan sitten kymmenen faktan verran koiria. Piti jo nyt, mut OHO HUPS.




Pyrrin ja walesin ero...


En pääse mamma enää yhtään lähemmäksi...



Oho sehän osaa seurata!



Todellisuus on kuitenkin...



...ehkä sitten jotain muuta.

Antaa vituttaa vaan

Nih. Kisoista ei ole mitään kerrottavaa. Jos tulospalveluja katsotte huomaatte kohdallamme POISSA.
Kyllä. Annoin periksi aamulla. Kurkusta lähti äänen sijaan ällöttävää mömmöä ja samaa mömmöä tuli varmasti myös nenästä ja ehkä jopa silmistä. Nousin mie hei aamulla sentään istumaan. Ja ihan oikesti olin NIIIIN lähellä, että kyllä nyt prkl. Mutta äiti oli erimieltä ja sai minutkin kenties järkiini ja jäin sohvalle makaamaan. Oikeestaan nyt kun tarkemmin mietin niin taisin kyllä mönkiä äidin sänkyyn nukkumaan. Mutta lopputulos. Ei, ei vieläkään kisoihin.
Sen sijaan sunnuntaina oli pakko raahautua kisoihin töihin. Enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun he, jotka nykyisessä ryhmässä treenaavat kanssamme, utelivat ollaanko me osallistuttu ja millä lähtönumerolla. Ilmeet ovat aina näkemisen arvoisia, kun selität, et eilen olis ykkösissä ollut muutama startti...Ja sitten he, jotka ovat ennen treenanneet kanssamme ja saivat kuulla, että edelleen... kommentit olivat "no eihän sun ois tarvinnut kuin keskellä kenttää seistä ja vähän nytkähtää oikeelle esteelle." niin tuota miekin ajattelin, mutta järki vei voiton. Ehkä me sitten kisataan kun miekin olen siinä kunnossa, että me ihan oikeesti agilitataan. Ei seistä keskellä kenttää epämääräisesti nytkähdellen.

Hyväöt uutiset ovat ne, että ostin vihdoin trimmikoneen. Paavon kaula on naku, jos jotakuta kiinnostaa. Ostin Pullalle myös uuden pannan. Pikku termiitti kun pennunpana oli sitä mieltä, ettei Paavoa tartte käyttää lenkeillä. Yksi pamnta jyrsittiin poikki, edellinen osittain (ja aina Paavon nähdessä pupun saatoin vain sormet ristissä toivoa, että panta kestää...) ja remmissä ei ole ollut lenkkiä aikoihin...
Niin ja koneeni taas toimii. Saatan jopa laittaa syksyisiä kuvia tänne. Ehkäkennties.

Viime viikko meni sitten flunssasta toipuessa tai no... Tiedänpähän, että on olemassa oikeasti hyvän makuisia yskänlääkkeitä. Vain pilli puuttui purkista... Nyt alkaa taas hengitys kulkee ja ostin uuden vihkon, johon olen väkerrellyt meidän treenisuunnitelmia. Vielä kun vihko tulisi mukaan hallille asti...

Pitäkäähän peukkuja, että ens kerralla onnistais!
PS. Jos vielä odotatte Egon arvostelua näyttelystä niin se ois myöhäistä. Jompi kumpi pojista oli sitä mieltä, että ihan turha lappu...