me melkein teimme sen, mutta ei ikinä kuitenkaan

Ja yleisö huokaa.
Arvatkaa mitä!?
Me tehtiin se! Ei, me ei noustu kakkosiin (prkl!! Molemmilla radoilla ei ollut kuin pienestä hengenvetäsystä kiinni. Ei ottanut pannuun tai mitään)me käytiin kisaamassa!
Kyllä, nyt on sitten niin, että kisakärpäinen puraisi niinkin ison palan, että myös Egon viralliset ovat lähmpänä kuin uskottekaan, jos vain lonkkakuvat (jotka tullaan kuvaamaan toivottavasti lähitulevaisuudessa) ja muut raajat näyttävät hyviltä.

Eka rata oli Jarmo Jämsän käsialaa ja rata oli itseasiassa sinänsä ihan kinkkinen. Tai siinä oli alussa semmosta pientä säätöö, jossa sai ihan urakalla vaihtaa puolta ja sormet ristissä toivoa, että koira on päässyt taas "minähän en rengasta ensi yrittämällä oikein mene" - vaiheestaan sen verran hyvin eroon, että sitä kehtaa takaleikkailla...
Noh rata meni miten meni. Jotenkin se kumilenksu poksahteli mun ja koiran välillä joka mutkassa, mutta semmosta perussiistiä rataa, luvattoman suurilla kaarteilla (suorastaan kunniakierroksilla) ja jotenkin Paavo oli tooooosi vetelä.
Joka tapauksessa mie kuvittelin maalissa, että nolla tuli. Voitte uskoa, että pettymys oli karvas, kun äiti tuli vastaan valittaen "voivoi, kun tuli se yksi virhe." Mikä virhe!? No mikäpä muukaan kuin puomin alastulo. Kaikki muut kontaktipinnat oltiin otettu niin nätisti, että mitäpä sitä suotta puomin alastuloa muuten varmistamaan kuin tiukasti huutaen. Noh vitonen, lepposalla sunnutaivauhdilla ja kaarroksilla miinusta 14 ja risat että ois kai sen puomin voinut tarkemmin vaatia.

Seuraava rata. Note to self: Nuku yöllä, älä nuku päikkäreitä.
Meillä tosiaan oli aikaa jokunen tunti ratojen välissä ja lähdettiin sitten kotiin syömään, ja kun viimeaikoina on yöunet jääneet vähäisiksi, sitä sitten tuli pari tuntia nukuttuakin.
Kisapaikalla kaikki olikin sitten yhtä sumua ja kun rata oli Salme Mujusen käsialaa, niin ei rata onneksi hirveästi vaatinut.
Perusvirhe radalla oli ensimmäinen suora. tai siis hyppy-pituus-kepit. Tää on semmonen kohta, mikä opittiin joskus Emma Nylundin koulutuksessa, että jos koira kestää niin mene sinne KEPEILLE NIISTÄMÄÄN! Mutta ei, suurin osa rymisti koiran kanssa kilpaa ja leveä pituus vaati sitten osan ohjaajista huomaamatta ohjaamaan koiran viereiselle aalle tai vaihtoehtoisesti koira ja ohjaaja rymistivät vielä kepeillekin kilpaa ja vauhti oli suurimmalle osalle koirista liian luja, jotta oikea väli olisi löytynyt (tai vaihtoehtoisesti se ohjaaja vaan ahdisti koiran väärään väliin), tai että siitä olisi vielä jatkettu oikeassa rytmissä.
Eipä hätää, me selvittiin. En mie perse pitkänä, käsi koukussa tokan kepin ympärillä koiraa kutsunut, mutta pituuden takana kuitenkin Pavelia odotin. Ja onnistui. Jajajajajaja.
Noh Nyt kun ei radalla ollut puomia, aa meni mukavasti, mutta keinusta mietin kerkesikö se keinu laskeutua vai kutsuinko minä Paavon liian aikaisin pois... Siitäpä se ajastus sitten katkesikin. Ensiksi lähetys putkeen ja sitten hokasinkin, että olen muuten väärällä puolella estettä... seuraavana oli muuri, jonka jälkeen tarkoitus oli valssata (se radan ainoa kohta, jossa piti ohjaamalla vaihtaa puolta!), ja tätä kohtaa olin hinkannut sen koko perkeleen viisi minuuttia, jotta löysin sen täydellisen "valssilinjan". Ja mitä teen minä? No tietenkin unohdan valssata ja pyrin korjaamaan tilanteen auttamatta myöhässä olleella persjätöllä... takaleikkahan ei olis tietenkään ollut mikään vaihtoehto tai mitään... Ja niinpä Paavo joutui ohjaajan ajamana suorittamaan seuraavan esteen väärältä puolelta. HYVÄ MINÄ!
Ja yleisö huokaisi vähintäänkin yhtä raskaasti kuin minä. Me kyllä osataan ottaa yleisö puolellemme. Muuten rata oli siis todella nätti, siisti ja sellainen, etten mitään vaihtaisi kuin radan loppuosan kolmen esteen ajatuskatkoni. Ja voin sanoa, että Paavo oli löytänyt taas vireensa ja vauhtinsa! Harmi etten aikaamme saa koskaan tietää.

Mutta tästä jatketaan kohti uusia seikkaluja!

Alussa olivat suo, kuokka - ja _Jussi_

Ajattelin näyttää teillekin sen, miksi meidän mökki on paras paikka.












Paavokin yrítti ihastella loppuun asti auringonnousua...

Enemmän duoo kuin sooloo

Okei. Ette saa kymmentä faktaa, koska en ole tyytyväinen niihin.

Mutta sen sijaan saatte agilityhypetyspostauksen.

No siis meillähän alkoi agitreenit. Ollaan käyty kahdesti treenaamassa. Ekalla kerralla katteltiin radalla, miltä meidän kokoonpano näyttää ja vissiin ihan hyvin meni.
Ekalla kerralla mie vähän jostain syystä höntsäilin Paavon kanssa. Tai siis tiedättehän, no tiedätte jos olette olleet mun koulutettavana, että mie huudan aina, että nyt JUMALAUTA LIIKU! Arvatkaa mistä mulle sanottiin? no siitä etten mä laittanut ittestäni kaikkea likoon. JA SEKÖS NAKERSI. Paavo oli Pro. Ei sille vaan mitään mahtanut. Nimim. unohdin valssata muurilla ja jouduinkin lähettää Paavon kulmassa kepeille ja leikkaa aika pirun jyrkästi takana - ja Paavo kesti. Sittenpä otettiin uusiksi muutamalla fiksauksella ja radalla oli ihan eri meininki. Mie tein, Paavo teki. Me tehtiin. Ja maalissa oltiin.

Voitte vain kuvitella olinko hieman leija kun toisen kouluttajamme osa vastauksesta kysymykseen "menikö meillä hyvin", kuului jota kuinkin "ja tuo pari on niin pro, ettei kannata niiden takia paineita ottaa" ja mainittu tuo pari oltiin minä ja Paavo.

Ja sitten oltiin viime viikolla treenaamassa. Aurinko paistoi vielä lämpätessä, mutta sade alkoi rataa rakentaessa ja loppui kun toinen ryhmä alkoi rakentaa omaa rataansa meidän jälkeen.
Rata oli semmonen loogisesti etenevä rata ilman mitään suurempia nikkarointeja. Ja huokauksien huokaus. Mun Pulla on hieno. Mahtava, upea ja sitä rataa. Kunhan vaan tommosilla juoksuradoilla muistettais ne kontaktitkin...
Juu, tällä kerralla en voinut takaleikata kepeillä joten kai se oli vaan persjätöllä keppien jälkeen vaihdettava puolta. Ja kyllä, Pulla kesti sen. Kesti toisenkin kerran ja vielä kolmannenkin... Missä vaiheessa siitä on tullut noin varma - kaikessa?

Kouluttajamme taas huokaili, että haluaa kans tommosen ötökän. Miehän tosiaan juoksupätkillä heitin Pavelia keskenään jatkamaan suoraa ja kääntymään oikeelle esteelle ja itte juoksentelin seuraaviin tärkeisiin asemiin. Paavo on vain ihana. Jos Puomia ei lasketa. Jotkut kontaktit...

Eilen sitten kävin treenamassa keskenäni. Paavon kanssa treenattiin kontakteja ja kuten treeneissä todettiin, kyllä se ne osaa jos muistaa. Mun pitäis vaan muistuttaa sitä vähän tiukemmin.

Egon kanssa sen sijaan otettiin jo viime agitreeneissä ennen oikeiden treenien alkua kuutta keppiä ja herra pikku E teki keppejä kuin koskaan niissä mitään ongelmaa olis ollutkaan.
Niin kävi myös eilen, joten päätinpä sitten siirtyä haastavimmille vesille. Otettiin kontakteja ja Ego on jotenkin tosi liikuttava. Aalla Ego menee alas melkoisella raivolla, mutta kun sillä raivolla alastullessa ei varmaan ole edes minkään fysiikanlakien mukaista pystyä pysähtymään kontakteille ilman takapuolen luiskahtamista maahan ja parhaillaan pysähtyessään Ego teki kuperkeikan... Puomi sen sijaan on sen verran jännä, että alastulon Ego jostain syystä itse on päättänyt tulla lujaa _ravissa_ ihan varmuuden vuoksi. Fiksu otus.

Otettiin myös pitkästä aikaa kaikki muutkin esteet läpi ja katseltiin mitä pitää treenata. Ei meidän tarvitse näköjään treenata mitään muuta kuin ratoja ja sitten katselemaan kisoja...

Että semmosta. Onneksi elämässä on koirat ja agility. <3

ja pssst. http://files.kotisivukone.com/marin.kotisivukone.com/agirotu/mainosa4_iso.pdf

Oh I swear to you I'll be there for you

Wou. Tää juttu on muuttunut, hyvä että edes osaan käyttää tätä...

Kesätreenit olisivat alkaneet tänään, mutta minäpä olin todistamassa autokoulussa, että minulle saa antaa sen ihan oikean kortin. Hirveää turhuutta käydä hakemassa vihreään vihkoon hymiö kohtaan "auton käsittely". Noh ohi on. Ensiviikolla uusi yritys.

Yritän tässä etsiskellä paikkaa, josta saan noita törmäys mahdollisuuksia muokattua. Meidät on mahdollista nähdä tässä joku viikonloppu Iisalmessa kisailee Paavon kanssa, jos nyt siis muistan oikein ja tänään olisi se viimeinen ilmo. Pitäkää peukkuja.
Karkkuun emme valitettavasti pääse. Ai miksi? No kun. Luin naamakirjasta eräs ilta, että nyt olis Karkun vika päivä ilmoittautua. Noh minä touhotan. KARKKU. Ilmoitan. Pakko. Kaskas. Nettitunnukset ovat kadoksissa. Löysin tunnukset siivouskomerosta tossa eilen...
Sitten olen pohtinut, mille päiville ilmoitan Paavon agirotuun. Varmaa on, että yhtenä tai kahtena päivänä olen töissä, mutta yhtenä päivänä olisi kiva kisata. Onko siis tietoa onko waleseista tai Jangeseista tulossa joukkue? Yksi pieni Paavo voisi ilmoittua tiimiin!
Toki jos pyrreissä olisi niihin kisavalmiisiin, epäkilpaileviin tai mikä lie se amatöörisarja onkaan niin yksi pieni Ego voisi myös olla aika näppärä vaihtoehto, kunhan saan sovittua eläinlääkärin kanssa ensiksi kuvuasajat (nyt on ollut vähän nihkeesti yhteensopivia aikoja...)
Kuopion näyttelyynkin olen kovasti poikia viemässä. Ajatuksena olisi, että veisin pojat samalle tuomarille (eri päivinä), mutta katsoo nyt. Pyrreillä kun ei ollut mitään erityisiä tuomareita (eikä nyt waleseissakaan) tuota yhtä lukuun ottamatta. Katsoo nyt (ja sitten siinä käy kuten aina... oho hups.)

Siinäpä siis suunnitelmamme. Suunnitelmat ovat tehty lähes täysin treenaamatta mitään.

Agilityssa käytiin veivaa muutamana iltana kontakteja ja keppejä. Siinä missä Egon kanssa sillon joskus oli kepit tosi JEEJEE, niin nyt ne olivat kontaktit. Siis se raivo! Ei, pikkupyrri ei vauhdissa pysty keskittymään totaaliseen pyshtymiseen, mutta aina ne etutassot läppästään maahan päättäväisyydellä ja nöyttävästi. Kyllä siitä hieno tulee. Ehkä.
Paavo taas oli Paavo. Se osaa ne kontaktit jos vaan haluaa. Se osaa kepit jos vaan haluaa. Paavo osaa olla paras, jos vaan haluaa, mutta Paavo haluaa olla vaatimaton. Kaikkien kaveri. Liian hyvä ei siis passaa olla muiden edessä, muutenhan sitä kahdehdittaisiin ennemminkin kuin kaveerattaisiin(?).

Tokoakin olen ottanut. OHO
No sen verran olen pyrrin kanssa ottanut, etten ihan vielä haaveile kisaurasta. Oikeestaan ne haaveet haudataan yhä vaan syvemmälle maan alle... Ei muuten, kaikki muut liikkeet itseasiassa ovat priimaa (siis mitäs näitä on, paikalla olo ja luoksetulo?), mutta seuraaminen. Anna mun kaikki kestää. Toi koira kuvittelee olevansa kenguru. Liikkeestä maahanmenot ja pysähtymisetkin onnistuvat, mutta ei seuraten. Toki Ego tekee välille ihan mahtavaa seuraamista VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA. En tiedä miten se silleen, koska ainakaan tietoisesti en ole edes yrittänyt sitä treenata... Paavo taas on Paavo. Paras. Mutta valitettavasti se tokoherhiläinen ei vaan ole pistänyt vielä mua. Mutta treenaaminen on kivaa. Tai leikkiminen, tai mitä se nyt on...

Lisäksi avattiin mökkikausi! Ja Paavo heitti talviturkkinsa siinä pienessä sulaneessa läntissä jo vappuna. Seuraavana viikonloppuna polskuteltiin vedessä jo pidempään jäiden ollessa kokonaan poissa. Hyrr, en minä vaan vielä. Muutenkin ollaan taas aloitettua pitkien pururatalenkkien tekeminen ja pyrri on vaan kauhian kätevä. Egohan ei liiemmin kesäisin minulla ole remmissä, koska pyrri vaan on. Toisin kuin tuo yksi spanieliotus, joka huitelee ties missä, lähtee pupujen kanssa leikkimään korvat off- asennossa ja vastaantulijat ovat kanssa kivoja!

Niin ja pakko mainostaa. Koska tänään ei päästy treeneihin niin pakkohan se oli Paavolle jotain kivaa kehittää. Trimmasin pojan pään ja ai että se on vaan hieno.

Sellaista siis tällä kertaa. Ohessa pari kuvaa syksystä. Ensipostauksessa ihkutetaan sitten kymmenen faktan verran koiria. Piti jo nyt, mut OHO HUPS.




Pyrrin ja walesin ero...


En pääse mamma enää yhtään lähemmäksi...



Oho sehän osaa seurata!



Todellisuus on kuitenkin...



...ehkä sitten jotain muuta.

Antaa vituttaa vaan

Nih. Kisoista ei ole mitään kerrottavaa. Jos tulospalveluja katsotte huomaatte kohdallamme POISSA.
Kyllä. Annoin periksi aamulla. Kurkusta lähti äänen sijaan ällöttävää mömmöä ja samaa mömmöä tuli varmasti myös nenästä ja ehkä jopa silmistä. Nousin mie hei aamulla sentään istumaan. Ja ihan oikesti olin NIIIIN lähellä, että kyllä nyt prkl. Mutta äiti oli erimieltä ja sai minutkin kenties järkiini ja jäin sohvalle makaamaan. Oikeestaan nyt kun tarkemmin mietin niin taisin kyllä mönkiä äidin sänkyyn nukkumaan. Mutta lopputulos. Ei, ei vieläkään kisoihin.
Sen sijaan sunnuntaina oli pakko raahautua kisoihin töihin. Enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun he, jotka nykyisessä ryhmässä treenaavat kanssamme, utelivat ollaanko me osallistuttu ja millä lähtönumerolla. Ilmeet ovat aina näkemisen arvoisia, kun selität, et eilen olis ykkösissä ollut muutama startti...Ja sitten he, jotka ovat ennen treenanneet kanssamme ja saivat kuulla, että edelleen... kommentit olivat "no eihän sun ois tarvinnut kuin keskellä kenttää seistä ja vähän nytkähtää oikeelle esteelle." niin tuota miekin ajattelin, mutta järki vei voiton. Ehkä me sitten kisataan kun miekin olen siinä kunnossa, että me ihan oikeesti agilitataan. Ei seistä keskellä kenttää epämääräisesti nytkähdellen.

Hyväöt uutiset ovat ne, että ostin vihdoin trimmikoneen. Paavon kaula on naku, jos jotakuta kiinnostaa. Ostin Pullalle myös uuden pannan. Pikku termiitti kun pennunpana oli sitä mieltä, ettei Paavoa tartte käyttää lenkeillä. Yksi pamnta jyrsittiin poikki, edellinen osittain (ja aina Paavon nähdessä pupun saatoin vain sormet ristissä toivoa, että panta kestää...) ja remmissä ei ole ollut lenkkiä aikoihin...
Niin ja koneeni taas toimii. Saatan jopa laittaa syksyisiä kuvia tänne. Ehkäkennties.

Viime viikko meni sitten flunssasta toipuessa tai no... Tiedänpähän, että on olemassa oikeasti hyvän makuisia yskänlääkkeitä. Vain pilli puuttui purkista... Nyt alkaa taas hengitys kulkee ja ostin uuden vihkon, johon olen väkerrellyt meidän treenisuunnitelmia. Vielä kun vihko tulisi mukaan hallille asti...

Pitäkäähän peukkuja, että ens kerralla onnistais!
PS. Jos vielä odotatte Egon arvostelua näyttelystä niin se ois myöhäistä. Jompi kumpi pojista oli sitä mieltä, että ihan turha lappu...

Pää on kipeä sisältä pimeä

Hohohohohoh.

Mähän sanoin. Se on joko Paavo tai minä. Nyt se olen minä.
Ai mitä? No kipeä tietenkin.
Polvihan mullon ollut pastana jo muutaman viikon ja viikko sitten treeneissä tehtiin rataa välillä linkaten mut ei se mitään. Elämä on ja kerran se vaan kirpasee jnejne.
Nyt hommaan lisättiin maanantaina pittunen yskä. Mutta yskä se vaan pahenee ja kuume nousee tai nousi... Pidän kuitenkin pääni (jota muuten jomottaa ihan kiitettävästi) ja käydään kattomassa, miltä kisapaikka näyttää. Kattellaan sitten mennäänkö radalle asti. Tähän lisätään se, että miehän olen menossa yöksi töihin. Itsehän en enää tätä yskääni huomaa, mutta äiti on vähän sitä mieltä, ettei kisoihin ainakaan enää töihin ole jäämistä. Eipä. Pitää saada pisteet kevättä varten.

Mutta niistä maanantain treeneistä. Tehtiin jotain kolmosluokan radanpätkää ja oivoi kun Pulla on hieno. Ensimmäistä kertaa meidän uralla kouluttajamme huomasi kuinka paljon vedoissa ja semmosissa käytän vastaista kättä ja juuri sitten kun olisi ehdottomasti saada Paavo kääntymään tiukasti pois väärästä putken päästä niin tietenkin olin suunnitellut vähän muunlaista opastamista (siis ihan vaan perseellä ohjaamista...), joka yllättäen pissas. Sitten mulle huomautettiin käsistä. Siis ihmeteltiin, miksi mä en tossa vaan luota vastaisen käden voimaan, kuten kaikissa muissa tilanteissa ja niinpä testattiin. Hupsista. Oikea pää löytyi tai vaihtoehtoisesti homma toimi niinkin hyvin, ettei putkeen ohjauduttu sitten ollenkaan. Siispä kisoihin mennään vastaisen käden voimalla ja kontakteilla pistetään silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan parasta. Ai hyppäsikö Paavo kerran jos toisenkin jälkeen puomilla? Ei meidän Paavo...

Huomiseen.

Metsästyskoirista ei ole agilitykoiriksi. Eipä.

Kiitos duunieni on ollut jonkin verran muutakin tekemistä, kuin... noh. Missä olet elämä?
Mutta. Ensimmäisen aamuvuoron innoittamana sitten... no sitten viime aamuvuoron päädyin tänään TREENEIHIN. Siis agitreeneihin kera punavalkoisen.

Juuh. Paavo on viime aikoina ollut treeneissä melko äänekäs, melko sellainen REIPAS (kyllä, Paavokin osaa olla reipas!), mutta tänään poika vaan hengaili ja nuuskutteli lattioita ja nukkui omaa vuoroa odotellessa (niin ja toki söi koulutusohjaajamme namit, mun tutustuessa rataan...). Ei siis ollut mitenkään kovin suuret odotukset, kun radalle asteltiin. Ensimmäinen kysymys kun oli, et mistäs se rata taas lähtikään.

Noh mitäpä tekee Paavo? Jos niitä muutamaa kertaa, kun lelu tippui taskustani, ei lasketa niin joka kerta nollalla maaliin. Siis WAAT? Me vissiin ollaan ja treenataan Paavon kanssa samoissa unissa tai jotain. Muuta selitystä tälle oudolle onnistumiselle ei vaan ole. Me ollaan ihan oikeesti oltu treenaamatta mitään agilityyn liittyvääkään kuukauteen, joten olisi nyt voinut luulla, että siellä joku kämmi niin koiralla kuin ohjaajallakin olisi käynyt. Ei. Me mentiin ja tultiin aika voittajina ulos. Tiedä sitten johtuiko se uututta kiiltävistä popoistani vai mistä, mutta tunne oli melko överi.
Siksipä ostin lisenssin. Siksipä tarkistin työvuorolistani. Ja siksipä ilmoitin Pullan Kuopioon jokaiselle radalle (kyllä myös sille hypärille, jolla ei kyllä ykkösissä mitään tehdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä...)

Että niin hienoja me oltiin tänään!