Vierivä kivi ei sammaloidu

os tässä alkaisin kertomaan teille kaiken mahdollisen viime aikojen tapahtumat alusta loppuun niin kirjoittaisin aiheesta romaanin, kuten opettajat minua kanustivat.

Koulussa alkoi joulukuussa työharjoittelujakso. Olin ensimmäisen kuukauden Vuokatissa Vuokatti Huskylla, ja kyllä huomasi mitenkä oikealla alalla sitä saattoikaan olla. Asuimme keskellä ei mitään pienessä mummonmökissä poikien kanssa ja jouluksi sattuneet loskapastakelit eivät juuri haitanneet, kun emme juurikaan poikien kanssa tiellä ulkoilleet.
Toki tuohon kuukauteen kuului auton juuttuminen mäkeen ja auton eikäynnistyminen kolmenkymmenen asteen pakkasissa...

Vuokatista palattuani, kerkesinkin viettämään kuukauden kuopiossa, kunnes oli taas aika lähteä, tällä kertaa Posiolle. Lähtiessäni Posiolle luvattiin Elviksen kanssa, että poika pysyy reippaana ja tullessani takaisin käydään ihan kaksistaan metsälenkillä. No Elvishän olikin päättänyt, kun äiti minut Posiolle vei, ettei häntä tältä reissulta unohdeta vaan valloitti ikeankassin, joka oli täynnä poikien leluja.

Tämä kuva löytyy miun facebooksivuilla tekstillä "Parasta kotiutumisessa on, kun saa molemmat spanielit kainaloon"

Itse Posiolla oli hauskaa. Koirien kanssa vietimme tunteja metsässä ja koirat siavatkin nauttia umpihangessa juoksemisesta, minun ottaessa lumikengät alleni. Oli mtyös joidenkin vapaapäivien jälkeen yksi pieni pyrrikin hieman väsynyt ja ihan samalla tavalla ei enää iltalenkeillä rymistelty menemään, kuin ensimmäisinä päivinä.
Oli myös jotenkin hassua netistä lueskella, kuinka etelä-suomessa oli koirista löytynyt jo punkkeja, kun itse fiilisteli aurinkoisia talvipäiviä metrien lumikinosten ympäröimänä.

Miun työhöni Posiolla kuului emännöinti Himmerkin lomakeskuksella ja hissivahtina oleminen Kiririnteillä, lisäksi pääsin tutustumaan Himmerkissä olevien turistien mukana Posion elämystarjontaa, käyden Kota Huskylla (suosittelen!), porotilalla, missä oli myös muutama erityisporo ja vessasta tullessani oli poro minua eteisessä vastassa. Lisäksi tein myös harjoittelua valkean peuran valtakunnassa ja voin sanoa, että poromiehillä on huonot jutut. Ihan huippu paikka, ihanat ihmiset ja mieli halajaisi kyllä ehdottomasti tuonne takaisin. Suosittelen jokaiselle, joka vaan miettii, mihkä sitä seuraavan lomansa sijoittaisi.

Maaliskuun puolessa välissä olikin aika palata kotiin. Kotona minua odotti reipas pieni Eevis, jonka kanssa kävimmekin sovitulla kahdenkeskisellä metsälenkillä. Kotiin palattuani, kävin viettämässä vielä siskoni kolmikymppiseksi ja hetken aikaa hyppelin jälleen Helsingissä.
Kun viimein Helsingistä kotiin palasin, olikin aika lopullisten muutosten.

Tämä kuva on otettu kotiintulopäivänäni. Seuraavana päivänä, Elvis ei enää pihalle halunnutkaan mennä.
Sain viettää Elviksen kanssa vielä yhden onnellisen päivän, tai minä olin onnellisen tietämätön Elviksen kivuista, seuraavama päivänä oli aika hyvästellä Elvis.

Elämä on kuitenkin jatkunut. Kävimme Paavon kanssa kasvattaja-Tiinan luona trimmaamassa Paavon ja viime viikonloppuna olimmekin Kouvolassa näyttelyissä tuloksella ERI/2 veteraaniluokassa.

Muuten aika on mennyt koulun, Egon terveystulosten ja uuden työpaikkani tuoman lisähaasteiden kanssa pompotellessa. Myö kun ollaan nyt sitten muuttamassa poikien kanssa kesäkuussa Espooseen työpaikkani perässä. Voin sanoa, että ois nää muuttokuviot voineet kyllä tulla pikkaiseen rauhallisempaankin saumaan, mutta kyllä tämä tästä.
Jos en muuta ole oppinut, niin kyllä asiat järjestyy, kun antaa niiden järjestyä.

Minun oma enkeli 3.1.2004-1.4.2016

Niin siinä kävi, että oli aika päättää yksi aikakausi elämästäni. Jouduimme sanomaan 1.4 Elvikselle viimeisen kerran hyvästi, Elviksen kunnon romahtaessa yllättäen edellisenä päivänä.

Tässä kuvassa on kaikki oikein. Elvis, Paavo ja metsästysreppu

Sivun alhaalta löytyy kipale, joka tuo parhaat muistot Elviksestä mieleen. Kuulin kappaleen ensimmäisenä kerran jonain kauniina kesäiltana mökillä. Tuolloin olimme vain me kaksi, minä ja Elvis.
Ja sä oot todella kaunis
Ja sä oot enemmän
Ja sä oot todella kaunis
Minun oma enkeli

Jostain syystä laulun sanat osuivat ja uppoivat. Tuon jälkeen hetkittäin, kun katselin Elvistä, saattoi laulu alkaa soida päässäni. Nyt Elviksestä todellakin tuli minun oma enkeli.

Nyt kappaletta kuunnellessa minulle tulee tuo kaunis kesämuisto mieleen. Olimme molemmat vielä aivan lapsia, vähän sähliäkin, jotka painelivat menemään räkä poskella, kieli pitkänä, söpöt kiharat vilkkuen pitkin kallioita ja hiekkateitä. Ei ollut huolia eikä tietoa tulevasta, ei kipuja kummallakaan ei mitään pahaa. Oli vain me ja ihana nuoruus. Olimme kuolemattomia jopa kaikessa voittamattomia. Me olimme me.
Tuo on se kuva ja muisto, mitä minä haluan vaalia. Lämpöä, turvallisuutta ja tärkeyttä, jota Elvis loi ympärilleen.

Nyt saavat E-pojat jälleen temmeltää yhdessä

Kiitos siis Elvis yhteisistä vuosista. Muistellessa Elvistä, vierii poskelleni vääjäämättä kyynel jos toinenkin, toki myös ikävästä, mutta ennen kaikkea onnesta. Olimme onnekkaita saadessamme elää ja vieläpä näinkin pitkään Elviksen kanssa. Kuten Elvikselle viimeiseksi sanoiksi kuiskasin "Me pysytään aina vierekkäin."

“All men have stars, but they are not the same things for different people. For some, who are travelers, the stars are guides. For others they are no more than little lights in the sky. For others, who are scholars, they are problems... But all these stars are silent.
You-You alone will have stars as no one else has them... In one of the stars I shall be living. In one of them I shall be laughing. And so it will be as if all the stars will be laughing when you look at the sky at night..You, only you, will have stars that can laugh! And when your sorrow is comforted (time soothes all sorrows) you will be content that you have known me... You will always be my friend. You will want to laugh with me. And you will sometimes open your window, so, for that pleasure... It will be as if, in place of the stars, I had given you a great number of little bells that knew how to laugh”
-The Little Prince-

Meistä kumpikin aikuiseksi kasvoi, Silti katseessas vielä on taikaa

Kuukausi sitten, 3.1, Elvis täytti vuosia. Tarkalleen ottaen Elvis täytti 12 ja pitkänmatikan kaavoja hyväksi käyttäen sain laskun lopputulokseksi sen, että Elvis on ollut osa minun elämää puolet elämästäni. Ei varmaan tule siis kennellekkään yllätykseksi, kun selitän, että Elviksellä on ihan oma erityinen paikkansa minussa.

Onneksi olkoon Elvis ja Aksu!

Mullon kuva mun pääs, jota en voi muuttaa

Pienetkin asiat toisiinsa vaikuttaa-aa-aa
Vaik liian lähellä kaikki ei aukeekkaan
Loppu tuloksen nään, kun katon kauempaa
Pikku juttuja, ne luo ison kuvan
Yksityiskohtia, ison kuvan

Vuos lähenee loppuaan, meillä on ollut hiljaista ja mitä näitä nyt on.
Pitäis vissiin kirjoittaa, mitä ollaan saatu tänä vuonna aikaiseksi, mutta se lista jäisi lyhyeksi, tai vaihtoehtoisesti satuiluni eivät loppuisi millään.

Treenirintamalla tapahtui sen verran muutosta, että HUPUn treenien sijaan vaihdettiin PRO PERROlle treenaamaan. Edelleenkin olen Hu-pun toiminnassa mukana, edustan tai edustaisin Hupua, jos joskus vielä kisataan, mutta valitettavasti aika ei riittänyt kahdelle vakioryhmälle viikkoon.
Egon kanssa ollaan ehkä pikkaisen edistytty, ainakin mie olen ihan hirveesti oppinut tuosta koirasta ja päässäni on lukuisia vinkkejä ja huomioita, miten asioita agilityn saralla saisi menemään eteenpäin. Pitäisi vaan keksiä aikaa kaikille ideoille.

Palleron kanssa kokeitiin PK-jälkeä ja voi että kui hieno koiruus miulla on. Sen verran innoissan Paavokin tuntui jäljestyksestä olevan, että katsotaan joskos ensi vuonna saataisiin aikaiseksi pitkästä aikaa käytyä tarpomassa verijälkiä, ehkä koekin syksyksi. Ei huono suunnitelma.

Lisäksi syyslomaviikolla olin mukana lintumetsällä. Miulla olisi kansioissa luonnosa aiheesta, mutta sen verran katkeran sävytteinen, ehkä vähän enemmän haukkuva kuin pohdiskeleva luonnos jäi luonnokseksi. Meinaan, sitä kirjoittaessa, oli luokkakaverini, joka tietää kaikesta kaiken, vakavasti väittänyt minulle, että koira kuin koira osaa jäljestää ja koirasta kuin koirasta jaa metsästyskoiran.
Linnustuksesta sen verran, että olin pakahtua ylepydestä, kun katselin Paavon työskentelyä. Ikä on tuonnut hommaan malttia ja jotain tolkkuakin. Lintuihin ei valitettavasti ensimmäisellä kierroksella törmätty ja toiselle kierrokselle mentäessä otettiin yks pikku raitaeläin autosta mukaan. Muutamaan teereen törmättiin sattumalta (metsäpläntillä, missä nyt ei ainakaan mitään ole) ja saatiin siis nähdä, miten pojat reagoivat laukauksiin. Ego lähinnä katsoi minua ilmeellä "hääh?", kun taas Paavo kipitti laukausten jälkeen luokseni odottaen jatko-ohjeita. Olinko hieman ylpeä? No ihan pikkaisen.

Mutta muuten meitin elämä on nyt pyörinyt kouluni ympärillä ja tälläkin hetkellä ollaan työharjoittelussa Vuokatti Safarilla. Mökkimme sijaitsee keskellä ei mitään, joten himppasen hirvittää, mitenköhän on pyrrin remmikäyttäytymisen laita, kun koko kuussa Ego ei ole hihnan päässä ollut. Paavolle sen sijaan napsahti pitkä hihna perään hetj sen jälkeen, kun oli yrittänyt pupunjälkien perässä mennä heikoille jäille. Tiellä kävelyä emme ole harrastaneet juuri ollenkaan,vaan ollaan nautittu lumisessa metsässä tarpomisesta.
Ensi viikolla olisi tarkoitus palata takaisin Kuopioon ja voi, että odotan jo innolla Elviksen näksemistä. En ole varmaan koskaan ollut näin pitkään erosta vanhuksesta, joka muuten on silmin nähden jälleen lumien tultua maahan.

Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti

Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen

Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä. Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?

Paavo täytti 17.10 9vuotta. Harmaaseen ikään ollaan siis jo päästy, mutta samanlainen pikkupuuhastelu kotona sen kuin jatkuu. Pitäähän sitä pitää omistaja virkeänä.

Hyvää synttäriä kaikille 9-vuotiaille D-pennuille, myös Remulle, joka valitettavasti jouduttiin nukuttamaan ikiuneen juuri ennen syntypäiväänsä.

Yksinoikeudella

Great things never came from comfort zones

Eiliset treenit kiteytetään yhteen kysymykseen: Mitä tässä just tapahtui?

Mentiin ratatreeneihin, siinä oli pientä kikkailua ja ekalla kerralla harjoteltiin japanilaista (koska Ego oli päättänyt hakea estetä, harmi, että aluksi ei ohjaajan uudet ohjauskuviot osuneet yksiin pyrrin päättämille rataversioille...). Japsi onnistui, jatkettiin takakiero mylläkkää ja suoritettiin a. Nappiin meni ja tauolle.
Radalla ehdottomasti vaikein kohta oli kepit. Ei kepit itsessään, niissä minä jopa sain aina leijeröidä putken toisella puolella vaan keppien aloituksen vieressä oleva putkenpää. Tooodella monet koirat, jos eivät hakeneet putkea, hakivat kepit kuitenkin väärin, sen verran se putki hämäsi taitavampiakin koirakoita.
Treenattiin siis kepeille hakua ihan alkuun ja sittenpä Sanna huudahdaa "alotapa alusta". Ihan alustako. Kyllä.

Ja mitä tapahtui? No me tehtiin koko rata alusta loppuun, yhden takakierron korjauksella kolkyt estettä. Jos koirana ei olisi ollut Ego, niin olisin kiljunut riemusta ja kehunut koiraa äärimmäisen kovaäänisesti ja tehnyt parit kärrynpyörätkin (mitä en ole koskaan osannut tehdä) maalissa, mutta koska en halunnut kierostuttaa Egoa loppuun, niin jouduin tukahduttamaan riemunkiljaduksen ja tyytymään taputtelemaan koiraa ja kehumaan maltillisesti "hieno äijä". Sen verran annoin innostuksen näkyä, että heitin loput lihapullat Egolle melkoisella innolla.

Että sellaset reenit, sellasta meille.

Are you really happy or just really comfortable?

Vihdoin kun on alettu selättää flunssa, on ollut aika löytää arjen rytmi. Ollaan hölkkäilty, käyty häkeltymässä agikentällä, eksytty sienimetsään, mistä ei kotiintuomisia löydetty, mutta onneksi äidin pakastimesta löytyi tarpeet sienipastaan, pari jälkeä tarvottu ja muutenkin, nautittu. Agilitya ollaan nyt pari kertaa käyty pari kertaa juoksemassa itsenäisesti. Ensimmäisellä kerralla teemana oli kepit ja toisella kerralla kontaktit ja poispäinkäännökset.
Keppitreeneissä haukoin henkeä. Tehtiin joskus pro perrolla keppejä ja kyllä huomasi, kun apuna on henkilö, joka tietää missä palkata ja huutaa minulle, että älä prkl varmistele vaan mene niin johan oli pyrrin päässä alkanut palaset loksahtelemaan paikoilleen. Se mieletön fiilis, kun juokset putken toisella puolella, siis leijeröit, ja missään vaiheessa ei näyttänyt siltä, että Ego yrittäisi lopettaa kepit kesken. Se oli vaan niin mageeta, että pakko oli ottaa kepit vielä kerran, ja toisen ja... lopuksi tehtiin pörriäisen kanssa sama fiilistely rata mitä oltiin jo Paavon kanssa hupsuteltu. Paavosta ei varmaan tartte sanoa kuin, on se mahtava.

Kontaktitreenit ovat aika pala kakkua. Seuraava kysymysmerkki minulla vaan on se, että jos lähden Egon kanssa yhtä aikaa puomille niin minulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla yhtä aikaa kontaktin päässä raidallisen kanssa, sen verran on tykittämistä harjoiteltu. Toisin sanoen, tartteisin jonkun huutamaan vierelle, älä varmistele vaan luota ja anna mennä. Kyllä Ego osaa. Se oikeesti osaa. Ja Paavohan osaa kontaktit, jos siellä on se nami. Muuten eläkeläinen suorittaa alastulot vähintäänkin kysenalaisesti.

Päästiin tällä viikolla pro perrolle ihan oikeisiin treeneihinkin. Valitsin tekniikkapuolen, siellä ei ollut mitään ylimääräisiä esteitä, vain putkia ja hyppyjä. Teemana oli tiukat käännökset.
Radalle mennessä annoin namikipot ja muut Harrille ja sanoin, että palkkaa missä haluat. Puhuttiin asiasta ja oli kiva huomata, että myös Harrinkin mielestä 14 esteen "radanpätkä" oli meille ihan helppo juttu.
Ei me ekalla kerralla virheittä selvitty. Ensimmäisen treenattava asia oli putken vieressä oleva takaakierrettävähyppy. Putkeenhan se raitaotus vipelsi, mutta vain koska ohjaaja ei osannut ajoissa avata suutaan ja huutaa oikeaa käskyä. Seuraavat kerrat melkein hyvin, vähän oli hakusessa että kierretäänkö se este vai saako sen posottaa suoraan yli.
Selvittiin, sitten alkoi juoksusuorien rallattelu. Ei muuten mitään, mutta aloitin tällä viikolla thaiboksauksenkin uudelleen ja voin sanoa, että jaloissa tuntui hyvinhyvin nopeasti hapotus, kun edellisenä päivänä oli potkuharjoituksia, koulussa oli päivällä Pisanmäissä möyrimistä ja nyt olisi pitänyt juosta vielä Egon edellä. Ensimmäinen juoksuposotus onnistui, koska siinä sain riittävästi etumatkaa, mutta loppusuora, etumatkaa ei juurikaan ja siihenpä tunget koiran eteen kaksi valssia. Minä juoksin ja tein valssit. Ei hirveen hienoja valsseja, mut pirulainen, vikalla kerralla nollalla maaliin ilman ongelmia.
Onni on kovan työn jälkeiset onnistumiset. Me aletaan taas handlata agility.

”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.”
Koulussa meillä oli sienestyspäivä, innostuin.
Loppuviikosta olin äiskän luona, kun äiti lähti Helssinkiin. Poikettiin poluita, tietty, poikettiin vähän syvemmälle metsään, otin kivoja kuvia, metsästettiin auringonlaskua ja sittenpä pohdittiin, missäs myös oikeen ollaan.
Mitä tehdä, kun olet hetken löytymättömissä? Ota spanielipoikien kanssa kuvia ja anna Egon mennä edellä. Koti löytyi helposti.