Sometimes you need to step outside

Get some air and remind yourself of who you are and where you want to be.

Kaks kuntoutujaa metsälenkkeili. Vähän hymyilivät ja nauttivat toistensa seurasta ja auringosta.

Sen pienen hetken kun Paavokin suostui tulemaan tielle pois pupujussien jäljiltä. On se vaan komia, toukokuussa päästään yhdessä valloittamaan näyttelykehiä

Eeviksen kanssa on niitä hyviä ja huonoja päiviä lonkkien kanssa. Tänään on hyvä päivä, oikeestaan ollaan eletty liukkaista keleistä huolimatta jo aika tovi hyvää aikakautta. Hyvä päovä tai ei, mikään ei voita lumileikkejä Eeviksen mielestä, ei meinannut millään tulla sisälle lumihangesta

katse eteen ja suupielet ylöspäin

teen vastoinkäymisistä voimaa


En ole mikään tän biisin varsinainen fani, mutta tää nyt kertoo kaiken viimeaikaisista tapahtumista

Ensiksi meillä oli treenit, jotka menivät nappiiin. Ne meni niiiin hyvin, kunnes pyrri alkoi väsyä ja alkoi rähinä. Me saatiin silti homma toimimaan...
Seuraavana aamuna kävelin töihin, ja itku kurkussa sitä sitten käveltiinkin vikat kilometrit. Nyt viimein napsahti rustot toisesta polvesta uudelleen, vähänhän ne ovat koko talven natisseet....
Lääkärin mukaan polvituki on ihmelääkettä polvelle, joopajoo...

Noh viikko eteenpäin, sain ajan fyssarilleni. Ei se polvi enää niiiin pahana ollut, mutta bongattiinkin ihan uusia juttuja. Siinä missä kesällä huomattiin ulkokierukan olevan ehkä vähän löysä, vanhoja urheiluvammoja, niin nyt ulkokierukka saattoi olla jopa revnnyt ja sisäkierukka löystynyt... siis waaat... no ei mitään. Tilanne ei ollut niin paha kuin mitä se silloin yksi aamu kävellessä töihin vaikutti. Sain kuntoutusohjeita. Opettelen tässä kävelemään oikein (kuminauhan avulla) kyykkäämään oikein ja mitä näitä nyt on...

Tein vähän reisilihastreeniä, pyysin Paavolta tzemppausta...
No tästä asiasta riemastuneena, aattelin, et hei yks viikko vaan tuli taukoa agista, ei enempää, voidaan pitää tavoitteet samana kuin pari viikkoa sittenolivat. Kyllä tämä tästä.
Paitsi että kun kotiin saavuin niin yksi pikku Ego oli kauhian dramaattinen ja sydänmeni jätti pari tykytystä välistä ja seuraavaksi yritti tulla kurkusta ylös. Pikku pyrri kakisteli, kosketuksesta vinkui, toista tassua ei voinut laittaa maahaan ja vinkuipa sitten vielä kakistelun jälkeekin, vaikken yrittänyt koskea. Itku kurkussa soitto päivystykseen. Egon tuntien tietenkin ensimmäisenä oli mielessä, että nyt se on ensiksi hajottanut jotain lasista (kuten esim rahkapuuromarjakipponi tiskipöydältä) ja vetänyt siruja kurkkuun...
Soiton aikana kakistelu loppui, sain neuvoksi vain tarkkailla tilannetta. Edelleenkin Ego vingahteli koskettaessa, mutta rauhoittui selkeästi. Ja kun minäkin rauhoituin järkytyksestäni, tajusin, ettei se koira mitään ollut niellyt, sillähän oli piru vieköön kennelyskä.

Tässä pari viikkoa ollaan nyt oltu tekemättä yhtään mitään. Pyrri ei vaan ole mikään vuodepotilas, joka mielellään nukkuu ja vaan on. Tai en tiedä muista, Ego ei ole mikään vuodepotilas. Ensimmäiset päivät meillä suijui ihan ok, olihan ennen yskää käyty päivällä Egon kanssa jäällä ja tehty koko kaksi tuntia tokojuttuja, samalla kun odoteltiin Paavoa trimmistä...
Mutta sitten iski tylsyys. Köhien Ego on kantanut eteeni leluja, ja jos mamma ei tajua leluilla leikkiä, Ego on ihan itse leikkinyt, tai ovat Paavon kanssa yhdessä hilluneet. Jopa Paavolle pelkät pissalenkit ovat alkaneet käydä hermoille ja myös Paavo on käynyt vähän väliä vaatimassa leikkihetkiä, Paavon kanssa sentään on lelua voitu heitellä...
Äidin luona viikonloppuna ollessa, käytiin sitten lopulta Egon kanssa metsälenkillä, ihan pieni vain, eihän se ollut yhteen vuorokauteen köhinyt... Ja voi sitä energiaa. Egosta oli ehkä supereinta ikinä mennä puskan taakse ja hyökätä allekirjoittaneen lapasen (joka siis oli kädessäni ihan normaaliin tapaan) kimppuun. Ei, lepääminen ei ole Egon juttu.

Myönnän, että kolmen viikon agilitytauon jälkeen, puhumattakaan siitä muusta liikunnan vähenemisestä, menin eilen hieman kauhulla agitreeneihin.
Siinä missä mie sain ohjeistukseksi aloittaa urheilu/kuntoilu polven takia ruohonjuuritasolta niin eilen tajusin, että Egonkin kanssa olisi taas myös mentävä sinne ruohonjuuritasolle.
En muista milloinka viimeksi olisin lähtenyt agitreeneistä tippa linssissä pelkästä pettymyksen tunteesta. Ekalla yrityksellä ei mistään tullut mitään, jätin homman kesken ja silloin vakaa tarkoitus oli lähteä kokonaan pois. Päätin kuitenkin, että mennään nyt juoksemaan edes yksi putki-hyppy-putki-hyppy-putki, kohta, se ei hirväesti vaatinut ja siinä oli pakko onnistua. räyräyräyräy, reidessäni on yksi melkein ihon läpi mennyt hampaanjälki, mutta saatiin tehtyä homma pari kertaa oikein ja siihen oli lähes hyvä lopettaa. Parempaan ei siinä mielentilassa pystyisi tekemään.

Ei auta kuin niellä pettymys, laittaa katse eteenpäin ja aloittaa hommat taas uudelleen. Parit kalenteriin merkatut kisat, jäävät nyt tosin meidän osalta pois, mutta katsellaan sitten joskus, kuten aina tähänkin asti.

katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan

Onnellinen

Tää kaupunki on koti mulle,
Sun kanssa voin tuntee niin,

Sä saat mut näkemään asioita,
Mitä en oo nähnyt aiemmin.

Kun aamulla herään,
Mä tuntee voin sen,
Tää on kaunis päivä,
Mä oon onnellinen.

Meil on tää juttu joka kestää,

Mä oon sopivasti onnellinen

Asetu aurinkoiselle kivelle. Kaikki muu tapahtuu itsestään. Tarvitsee vain olla.

Ollaan aina kuljettu vierekkäin. Elvis on yhäkin aina miun vierellä, vaikkei joka päivä nähdäkään


11vuotta. Se sitten tuli sittenkin, onneksi.

Elvis on opettanut minulle tässä yhdentoista vuoden aikana vähän kaikennäköistä, oikeastaan kaiken elämiseen tarvittavat pohjan alimmat palaset ovat Elvikseltä.
Opeteltiin Elviksen kanssa agilityn saloihin, edelleenkin kaikki hyvä, mitä agissa teen on opeteltu alkujaan Eeviksen opastuksessa.
Tutustuttiin tokoon, flyballiin, mejään ja sorsatukseen. Pääsin nauttimaan kerran kesässä springereiden nuorisoleiristä ja ne muistot jaksavat edelleenkin hymyilyttää. Tajusin, ettei sorsakoirat itsestäänselvästi välttämättä haluakaan uida. Ennen kaikkea ollaan opittu elämään. Opin vastuunottamista, opin koirista. Olen oppinut niin paljon ja niin huomaamattomasti etten edes tiedä mistä kaikesta pitäisi kirjoittaa. Välillä kuitenkin pähkäilen, missä olisin jos minulla ei olisi Elvistä? Tuskin tässä, en edes lähelläkään.

Tämän vuoden, se viimeisin, opetus on ollut hetkistä nauttimista. Etenkin näin loppuvuodesta, kun tajusin, ettei olekaan varmaa, että vielä ensi vuonna juhlitaan pikku Eepan synttäreitä, olen päättänyt yrittää laittaa mieleen jokaisen ilon hetken, etenkin koirien kanssa. Ja olen huomannut, että lähes kaikki hetket koirien kanssa saavat hymyn huulille.
Facebookissa on kiertänyt haaste, ottaa kuvia onnellisista korista, minäkin tämän haasteen sain. Aina kun olin ottamassa kuvaa mukamas onnellisesta koirasta, aloin pohdiskella, pitäisikö kuva ottaa sittenkin onnellisesta koiranomistajasta.
Olen melkein itkenyt ilosta vain siksi, kun pikku pyrri kääriytyy kainalooni nukkumaan, kun Elvis puskee pehmeän päänsä minua vasten ja ölisee tyytyväisyyttään, kun Paavo tulee läppäisemään tassullaan halutessaan rapsutuksia, kun spanielit kotiin tullessa ovat aina yhtä onnellisina kantamassa suurinta tai ainakin lähintä lelua suussaan. Kun näet koirien kirmaavan pitkin metsäpolkuja, lumisia metsäpolkuja. Kun spanielit nauttivat lumesta joka solullaan. Kun heräät Elviksen tuhinaan ja vaativaan katseeseen.
Näitä arjen pieniä asioita olen erityisesti alkanut arvostamaan. Minulla on vielä kolme koiraa, joista olen kaikista ylpeä, jokaisesta hetkestä saa nauttia, kun vielä voi.

Koko perheen suursuosikkimme Eevis täyttää tänään siis hurjat 11vuotta!
Hurjia juhlia ei ole tiedossa, koska viime viikolla Elviksellä oli edessä kasvaimen leikkaus kiveksestä. Leikkaus sujui hyvin, mitä nyt eläinlääkärin soitto kesken leikkauksen sai kylmän hien pintaan. Puhelun tarkoitus oli kuitenkin kysyä, saako Elviksen samoin tein kastroida ja vielä viimeisinä vuosinaan Elviksen miehuus nyt sitten vietiin pois. Siinä lienee Elviksellä jo itsestään toipumista :)
Mutta nyt siis Elvis toipuu äidin luona tötterö päässä leikkauksesta, ensi viikolla äidin palataessa töihin, mennään nuorison kanssa hoitamaan vanhusta.
Leikkausaamuna eläinlääkärin pihassa törmättiin myös toiseen vanhaan walesiin ja isän huudahdus pikkupojalleen olikin "Katso, tuossa on Pyryn veli!" Veljekset kohtasivatkin toisensa hyvin sopuisasti vielä yhdentoista vuoden jälkeenkin. Valitettavasti ulkona oli sen verran pimeää, ettei kännykän kameralla saanut oikein julkaisukelpoista materiaalia veljeksistä yhdessä, mutta samasta puusta nää kaks herraa oli kyllä veistetty.

Vielä kerran hurjasti siis onnea C-pojille! Lupaan syöttää Elvikselle synttärikakkunsa, kunhan on parannuttu kokonaan leikkauksesta.

Ja joskus kun hommat rullaa kunnolla sitä saa mitä tilaa

Joulukuu se tulee ja menee.

Myö ollaan pikku hiljaa taas palailtu agilityn ihmeelliseen maailmaan ja tällä viikolla sainkin virallisenepävirallisen lausunnon, että nyt alkaa olla polvi taas kuosissa. Nyt alkaa siis taas treenaminen.

Ego on ollut ihan mahtava. Ollaan yksin treenatessa tehty vain kaikkea pientä irtoamista ja voin sanoa, että oli tippa lissinssä, kun pienimahtava raitaeläin posottaa keskenään slaidauksen, ohjaajan katsellessa ilmestystä vielä ensimmäisellä esteellä. Jostain Ego vaan välillä löytää sen mahtavan asenteen "Mä hoidan tän, käy sä mamma kahvilla."

Viime viikonloppuna meillä oli Seppo Savikon valmennus ja saatiin ihan tosi hyviä treenivinkkejä, joilla saatais vähän lisää tota otusta tarjoomaan itse noita esteitä. Minulla on tosiaan ollut kaikesta juoksemisesta ja muusta mukava kesän/syksyn mittainen tauko ja sen huomasi. Tän tytön on opeteltava taas juoksemaan. Ikinä, siis ikinä, ei ole juokseminen tuntunut niin suossa rypemiseltä, mutta kyllä tämä tästä, nyt kun polvi/polvet ovat kuulemma kuosissa ja saan taas liikkua mitenkä päin haluan.
Ensimmäisenä Ego kuitenkin hoiti homman kotiin. Vähän oli kiinni ohjaajassa, mutta muuten, kattokaa nyt ite yks lyhkänen pätkä.

Keskittykää siihen koiraan, poistakaa äänet ja nauttikaa paristakymmenestä sekunnista. Mie lupaan parin kuukauden päästä liikkua vähän fiksummin jaloistani.
Seuraavana päivänä alkoi olla jo Ego vähän väsy ja minullakin oli mukavat työputket takana ja unta oli pallossa jopa se yksi rauhoittumistunti. Tehtiin pikkupätkiä ja lopuksi vielä juostiin. Kellotettiin pari kohtaa ja pakko oli hämmästellä, miten pirskatissa yhdessä kohtaan se pieni nyhertäminen yhden siivekkeen ympäri oli kuin olikin nopeampi vaihtoehto kuin suorilla pidemmillä linjoilla posottaminen.

Sepppo vaan tosin nauroi ja varoitteli, että Ego on nimensämukainen noissa tiukissa kurveissa, eikä juurikaan siivekkeitä kunnioita tai pelkää, vaan yritti parikin kertaa mennä siivekkeistä kyynerpäätaktiikalla läpi (kertaakaan rimoja kolistelematta alas, taito kai sekin...) ja tähän pitäis nyt kiinnittää huomiota ja saada paha tapa pois.

Sunnuntai-iltana käytiin sitten vielä ACEn iltatreeneissä. Ratana sama pätkä kuin mitä valmennuksessa konkarit tekivät. Myö tehtiin hetki alkua (mikä päivällä todettiin, ettei kannata edes yrittää, kun pyrri mahtoi mennä vain perse edellä esteitä) Kymmenessä minuutissa saatiin ihmeitä aikaan, vieläkään ei kuitenkaan menty ihan niin kuin oppikirjoissa, mutta edistyttiin.
Toisella kerralla ralliteltiin putkiputki, pakkovalsi, jaakotus- rallitusta. Hyvin meni ja kouluttajana toiminut Janne olikin sitä mieltä, että mun pitäis nyt vaan kohentaa juoksunopeutta, koska Egohan sinkoilee ja juoksee _toooosi_ lujaa, jos mamma on edellä. Pitäis siis pystyä edistämään koko ajan tuon raitaotuksen kanssa... joopajoo.

Paavolle kuuluupi hyvää, mitä nyt pikku E hormooneissaan (naapurin koirilla on sopivasti eri aikaan juoksut...) taas nuollut Paavon korvaa sen verran tehokkaasti, että tulehtunuthan se kait taas on. Voi huokaus

Mitäpä sitten vanhaan herraan Eevikseen. Minun on pakko myöntää, että olin jo aika varma ettei Elvis näe pian lähestyviä synttäreitään. Tänävuonna kuitenkin pojalla todettiin nivelrikko ja hiljattain äiti soitti, että Elviksellä on näppylöitä kyljissä ja aristaa vatsaansa...
Siispä poika eläinlääkärille. Nappuloita kyljistä ei löydetty, lääkärillä Elmari ei aristanut vatsaansa (mutta minäkin äidin luona edellisellä viikolla todistin kyllä tämän vatsan aristelun) mutta kiveksistä löytyi joku nappula. Eevis onkin sitä nuollut ihan antaumuksella jonkin aikaan.
Todennäköisesti hyvänlaatuinen kasvain, mutta koska varmoja ei olla, leikata pitää. Plus se nappula ihan oikeasti häiritsee selkeästi Elvistä. Nyt meillä siis pidetään vain sormia, varpaita ja nenän päätä ristissä, että kun Elvis vuoden lopussa leikkauspöydälle päätyy, meille kerrotaan vain hyviä uutisia.
Muuten Elvis on ollut oma iloinen itsensä ja ollut menossa kuin menossa mukana. Nivelet eivät ole vaivanneet ja muutenkin Eeppa on ollut vain miun oma rapsutteluja kaipaava vanhukseni.

When life puts you in tought situations

Don't say why me?
say Try me

Mä luulen, et tääl tarvii vaan rakkautta, vähän vapautta, positiivist varausta

Sillä on neljä vantteraa jalkaa, lonkat joskus aaksi kuvatut. Ennen niin silkkiseen turkkiin on iän myötä tullut osaksi söpöt niskakiharat, väri on kuitenkin pysynyt kauniin tumman punaruskeana valkoisella pohjalla, mitä nyt päässä on aina ollut harmaata. Pää onkin aina ollut kaunis, joskus vähän hiirulainen, mutta yleensä niin lempeä ja jykevä. Katse on aina ollut pehmeä, lämmin ja sitä katsetta onkin tämä vaari osannut aina käyttää hyväksi.
Rapsuttaessa Paavo tykkää jutella tai tuhista tyytyväisyyttä. Rapsutuksia ei suinkaan saa lopettaa kesken, sen verran päättäväisesti pienen hännän heilutuksen avustuksella läppäistään tassulla laiskoja rapsuttajia, ehkä vähän parannellaan asentoa ja pusketaan kainaloon viekkuun.

Aavo on kaikkien suosikki, se ykkösvaihtoehto, se jota halitaan ja paijataan. Se, joka valitaan ensimmäisenä. Perkeleeni ei suinkaan aina ole ollut se ihana mamman kulta, joka ei olisi koskaan tuhonnut sohvaa, joka ei koskaan olisi syönyt juuri niiden kalleimpien kenkien toista paria, joka ei koskaan nuoremman koiran opettamana availe jääkaappeja, tyhjennä ruokasäkkejä, lähde lenkeillä pupujen perään, kadota muuten vain välillä korvia, ei koskaan valinnut omia reittejä agilityssa, ei koskaan, eikä etenkään enää… Mutta jotenkin, jostain kumman syystä Pullaseni on oppinut, että kaiken saa anteeksi valloittavalla hymyllä, kantamalla itseään isompia pehmoleluja syliin, tunkemalla itse syliin, hännän heilutuksella, tai muuten vain hyppäämällä sänkyyn viattomasti ja olemalla hetki huomaamamaton, kyllä se omistaja nopeasti rauhoittuu.

Kun Pallero saapui meille, se oli aivan hirveä. Puri, rikkoi, vinkui eikä osannut edes hakea itse ulos kun hätä iski, ei aikomustakaan, paitsi öisin. Pöydille könyäminen hipi hiljaa oli tän pennun bravuureja ja jos oli liian hiljaista, ensimmäisenä kuului “Paavo perkele!” ja vasta sen jälkeen, menimme katsomaan, mitä pentunen teki. Miten sellainen riiviö pystyi muka olemaan maailman parhaan Elviksen sukulainen? Ei niin mitenkään.

Mutta tästä maailman parhaasta kovakalloisesta spanielista kuoriutui varjoni, tyynyn jakajani, silmäteräni, halinalleni, ylpeyden aiheeni, Paavo on . ja tässä vaiheessa ollaan vasta puolessa välissä yhteistä taivaltamme, sovittiin näin lellikkini kanssa.

(c)Flexiviidakko
Hyvää synttäriä kaikille D-pentueen muille karvakkaille.

Ps. Flexiviidakon kuvaa ei tarvinne hirveästi selitellä...