Onnellinen

Tää kaupunki on koti mulle,
Sun kanssa voin tuntee niin,

Sä saat mut näkemään asioita,
Mitä en oo nähnyt aiemmin.

Kun aamulla herään,
Mä tuntee voin sen,
Tää on kaunis päivä,
Mä oon onnellinen.

Meil on tää juttu joka kestää,

Mä oon sopivasti onnellinen

Asetu aurinkoiselle kivelle. Kaikki muu tapahtuu itsestään. Tarvitsee vain olla.

Ollaan aina kuljettu vierekkäin. Elvis on yhäkin aina miun vierellä, vaikkei joka päivä nähdäkään


11vuotta. Se sitten tuli sittenkin, onneksi.

Elvis on opettanut minulle tässä yhdentoista vuoden aikana vähän kaikennäköistä, oikeastaan kaiken elämiseen tarvittavat pohjan alimmat palaset ovat Elvikseltä.
Opeteltiin Elviksen kanssa agilityn saloihin, edelleenkin kaikki hyvä, mitä agissa teen on opeteltu alkujaan Eeviksen opastuksessa.
Tutustuttiin tokoon, flyballiin, mejään ja sorsatukseen. Pääsin nauttimaan kerran kesässä springereiden nuorisoleiristä ja ne muistot jaksavat edelleenkin hymyilyttää. Tajusin, ettei sorsakoirat itsestäänselvästi välttämättä haluakaan uida. Ennen kaikkea ollaan opittu elämään. Opin vastuunottamista, opin koirista. Olen oppinut niin paljon ja niin huomaamattomasti etten edes tiedä mistä kaikesta pitäisi kirjoittaa. Välillä kuitenkin pähkäilen, missä olisin jos minulla ei olisi Elvistä? Tuskin tässä, en edes lähelläkään.

Tämän vuoden, se viimeisin, opetus on ollut hetkistä nauttimista. Etenkin näin loppuvuodesta, kun tajusin, ettei olekaan varmaa, että vielä ensi vuonna juhlitaan pikku Eepan synttäreitä, olen päättänyt yrittää laittaa mieleen jokaisen ilon hetken, etenkin koirien kanssa. Ja olen huomannut, että lähes kaikki hetket koirien kanssa saavat hymyn huulille.
Facebookissa on kiertänyt haaste, ottaa kuvia onnellisista korista, minäkin tämän haasteen sain. Aina kun olin ottamassa kuvaa mukamas onnellisesta koirasta, aloin pohdiskella, pitäisikö kuva ottaa sittenkin onnellisesta koiranomistajasta.
Olen melkein itkenyt ilosta vain siksi, kun pikku pyrri kääriytyy kainalooni nukkumaan, kun Elvis puskee pehmeän päänsä minua vasten ja ölisee tyytyväisyyttään, kun Paavo tulee läppäisemään tassullaan halutessaan rapsutuksia, kun spanielit kotiin tullessa ovat aina yhtä onnellisina kantamassa suurinta tai ainakin lähintä lelua suussaan. Kun näet koirien kirmaavan pitkin metsäpolkuja, lumisia metsäpolkuja. Kun spanielit nauttivat lumesta joka solullaan. Kun heräät Elviksen tuhinaan ja vaativaan katseeseen.
Näitä arjen pieniä asioita olen erityisesti alkanut arvostamaan. Minulla on vielä kolme koiraa, joista olen kaikista ylpeä, jokaisesta hetkestä saa nauttia, kun vielä voi.

Koko perheen suursuosikkimme Eevis täyttää tänään siis hurjat 11vuotta!
Hurjia juhlia ei ole tiedossa, koska viime viikolla Elviksellä oli edessä kasvaimen leikkaus kiveksestä. Leikkaus sujui hyvin, mitä nyt eläinlääkärin soitto kesken leikkauksen sai kylmän hien pintaan. Puhelun tarkoitus oli kuitenkin kysyä, saako Elviksen samoin tein kastroida ja vielä viimeisinä vuosinaan Elviksen miehuus nyt sitten vietiin pois. Siinä lienee Elviksellä jo itsestään toipumista :)
Mutta nyt siis Elvis toipuu äidin luona tötterö päässä leikkauksesta, ensi viikolla äidin palataessa töihin, mennään nuorison kanssa hoitamaan vanhusta.
Leikkausaamuna eläinlääkärin pihassa törmättiin myös toiseen vanhaan walesiin ja isän huudahdus pikkupojalleen olikin "Katso, tuossa on Pyryn veli!" Veljekset kohtasivatkin toisensa hyvin sopuisasti vielä yhdentoista vuoden jälkeenkin. Valitettavasti ulkona oli sen verran pimeää, ettei kännykän kameralla saanut oikein julkaisukelpoista materiaalia veljeksistä yhdessä, mutta samasta puusta nää kaks herraa oli kyllä veistetty.

Vielä kerran hurjasti siis onnea C-pojille! Lupaan syöttää Elvikselle synttärikakkunsa, kunhan on parannuttu kokonaan leikkauksesta.

Ja joskus kun hommat rullaa kunnolla sitä saa mitä tilaa

Joulukuu se tulee ja menee.

Myö ollaan pikku hiljaa taas palailtu agilityn ihmeelliseen maailmaan ja tällä viikolla sainkin virallisenepävirallisen lausunnon, että nyt alkaa olla polvi taas kuosissa. Nyt alkaa siis taas treenaminen.

Ego on ollut ihan mahtava. Ollaan yksin treenatessa tehty vain kaikkea pientä irtoamista ja voin sanoa, että oli tippa lissinssä, kun pienimahtava raitaeläin posottaa keskenään slaidauksen, ohjaajan katsellessa ilmestystä vielä ensimmäisellä esteellä. Jostain Ego vaan välillä löytää sen mahtavan asenteen "Mä hoidan tän, käy sä mamma kahvilla."

Viime viikonloppuna meillä oli Seppo Savikon valmennus ja saatiin ihan tosi hyviä treenivinkkejä, joilla saatais vähän lisää tota otusta tarjoomaan itse noita esteitä. Minulla on tosiaan ollut kaikesta juoksemisesta ja muusta mukava kesän/syksyn mittainen tauko ja sen huomasi. Tän tytön on opeteltava taas juoksemaan. Ikinä, siis ikinä, ei ole juokseminen tuntunut niin suossa rypemiseltä, mutta kyllä tämä tästä, nyt kun polvi/polvet ovat kuulemma kuosissa ja saan taas liikkua mitenkä päin haluan.
Ensimmäisenä Ego kuitenkin hoiti homman kotiin. Vähän oli kiinni ohjaajassa, mutta muuten, kattokaa nyt ite yks lyhkänen pätkä.

Keskittykää siihen koiraan, poistakaa äänet ja nauttikaa paristakymmenestä sekunnista. Mie lupaan parin kuukauden päästä liikkua vähän fiksummin jaloistani.
Seuraavana päivänä alkoi olla jo Ego vähän väsy ja minullakin oli mukavat työputket takana ja unta oli pallossa jopa se yksi rauhoittumistunti. Tehtiin pikkupätkiä ja lopuksi vielä juostiin. Kellotettiin pari kohtaa ja pakko oli hämmästellä, miten pirskatissa yhdessä kohtaan se pieni nyhertäminen yhden siivekkeen ympäri oli kuin olikin nopeampi vaihtoehto kuin suorilla pidemmillä linjoilla posottaminen.

Sepppo vaan tosin nauroi ja varoitteli, että Ego on nimensämukainen noissa tiukissa kurveissa, eikä juurikaan siivekkeitä kunnioita tai pelkää, vaan yritti parikin kertaa mennä siivekkeistä kyynerpäätaktiikalla läpi (kertaakaan rimoja kolistelematta alas, taito kai sekin...) ja tähän pitäis nyt kiinnittää huomiota ja saada paha tapa pois.

Sunnuntai-iltana käytiin sitten vielä ACEn iltatreeneissä. Ratana sama pätkä kuin mitä valmennuksessa konkarit tekivät. Myö tehtiin hetki alkua (mikä päivällä todettiin, ettei kannata edes yrittää, kun pyrri mahtoi mennä vain perse edellä esteitä) Kymmenessä minuutissa saatiin ihmeitä aikaan, vieläkään ei kuitenkaan menty ihan niin kuin oppikirjoissa, mutta edistyttiin.
Toisella kerralla ralliteltiin putkiputki, pakkovalsi, jaakotus- rallitusta. Hyvin meni ja kouluttajana toiminut Janne olikin sitä mieltä, että mun pitäis nyt vaan kohentaa juoksunopeutta, koska Egohan sinkoilee ja juoksee _toooosi_ lujaa, jos mamma on edellä. Pitäis siis pystyä edistämään koko ajan tuon raitaotuksen kanssa... joopajoo.

Paavolle kuuluupi hyvää, mitä nyt pikku E hormooneissaan (naapurin koirilla on sopivasti eri aikaan juoksut...) taas nuollut Paavon korvaa sen verran tehokkaasti, että tulehtunuthan se kait taas on. Voi huokaus

Mitäpä sitten vanhaan herraan Eevikseen. Minun on pakko myöntää, että olin jo aika varma ettei Elvis näe pian lähestyviä synttäreitään. Tänävuonna kuitenkin pojalla todettiin nivelrikko ja hiljattain äiti soitti, että Elviksellä on näppylöitä kyljissä ja aristaa vatsaansa...
Siispä poika eläinlääkärille. Nappuloita kyljistä ei löydetty, lääkärillä Elmari ei aristanut vatsaansa (mutta minäkin äidin luona edellisellä viikolla todistin kyllä tämän vatsan aristelun) mutta kiveksistä löytyi joku nappula. Eevis onkin sitä nuollut ihan antaumuksella jonkin aikaan.
Todennäköisesti hyvänlaatuinen kasvain, mutta koska varmoja ei olla, leikata pitää. Plus se nappula ihan oikeasti häiritsee selkeästi Elvistä. Nyt meillä siis pidetään vain sormia, varpaita ja nenän päätä ristissä, että kun Elvis vuoden lopussa leikkauspöydälle päätyy, meille kerrotaan vain hyviä uutisia.
Muuten Elvis on ollut oma iloinen itsensä ja ollut menossa kuin menossa mukana. Nivelet eivät ole vaivanneet ja muutenkin Eeppa on ollut vain miun oma rapsutteluja kaipaava vanhukseni.

When life puts you in tought situations

Don't say why me?
say Try me

Mä luulen, et tääl tarvii vaan rakkautta, vähän vapautta, positiivist varausta

Sillä on neljä vantteraa jalkaa, lonkat joskus aaksi kuvatut. Ennen niin silkkiseen turkkiin on iän myötä tullut osaksi söpöt niskakiharat, väri on kuitenkin pysynyt kauniin tumman punaruskeana valkoisella pohjalla, mitä nyt päässä on aina ollut harmaata. Pää onkin aina ollut kaunis, joskus vähän hiirulainen, mutta yleensä niin lempeä ja jykevä. Katse on aina ollut pehmeä, lämmin ja sitä katsetta onkin tämä vaari osannut aina käyttää hyväksi.
Rapsuttaessa Paavo tykkää jutella tai tuhista tyytyväisyyttä. Rapsutuksia ei suinkaan saa lopettaa kesken, sen verran päättäväisesti pienen hännän heilutuksen avustuksella läppäistään tassulla laiskoja rapsuttajia, ehkä vähän parannellaan asentoa ja pusketaan kainaloon viekkuun.

Aavo on kaikkien suosikki, se ykkösvaihtoehto, se jota halitaan ja paijataan. Se, joka valitaan ensimmäisenä. Perkeleeni ei suinkaan aina ole ollut se ihana mamman kulta, joka ei olisi koskaan tuhonnut sohvaa, joka ei koskaan olisi syönyt juuri niiden kalleimpien kenkien toista paria, joka ei koskaan nuoremman koiran opettamana availe jääkaappeja, tyhjennä ruokasäkkejä, lähde lenkeillä pupujen perään, kadota muuten vain välillä korvia, ei koskaan valinnut omia reittejä agilityssa, ei koskaan, eikä etenkään enää… Mutta jotenkin, jostain kumman syystä Pullaseni on oppinut, että kaiken saa anteeksi valloittavalla hymyllä, kantamalla itseään isompia pehmoleluja syliin, tunkemalla itse syliin, hännän heilutuksella, tai muuten vain hyppäämällä sänkyyn viattomasti ja olemalla hetki huomaamamaton, kyllä se omistaja nopeasti rauhoittuu.

Kun Pallero saapui meille, se oli aivan hirveä. Puri, rikkoi, vinkui eikä osannut edes hakea itse ulos kun hätä iski, ei aikomustakaan, paitsi öisin. Pöydille könyäminen hipi hiljaa oli tän pennun bravuureja ja jos oli liian hiljaista, ensimmäisenä kuului “Paavo perkele!” ja vasta sen jälkeen, menimme katsomaan, mitä pentunen teki. Miten sellainen riiviö pystyi muka olemaan maailman parhaan Elviksen sukulainen? Ei niin mitenkään.

Mutta tästä maailman parhaasta kovakalloisesta spanielista kuoriutui varjoni, tyynyn jakajani, silmäteräni, halinalleni, ylpeyden aiheeni, Paavo on . ja tässä vaiheessa ollaan vasta puolessa välissä yhteistä taivaltamme, sovittiin näin lellikkini kanssa.

(c)Flexiviidakko
Hyvää synttäriä kaikille D-pentueen muille karvakkaille.

Ps. Flexiviidakon kuvaa ei tarvinne hirveästi selitellä...

Tää jengi, ne on cool, mutta pihalla

Koska viski

Kooste siitä kuinka helppoa ja vaivatonta on ottaa Egosta ja Paavosta yhteispönötyskuva
"No niin Ego, ooppa hetki paikallasi niin saada hyvä kuva..."

...

melkein...

Neljäs kerta toden sanoo vai miten se nyt menikään...