"Noin siinä käy, kun lellittelee mörköjä ja luulee voivansa ystävystyä merihevosten kanssa"

-Pikku Myy-

“Taitelijat ovat tavattoman herkkiä”

-Viljonkka-

Taas ovat yhdet treenit Elvarin kanssa takana ja suoraan sanottuna, olisi varmaan ollut fiksuinta olla lähtemättä.
Koeviikkorumba on itselläni takana ja unirytmi onnellisesti sekaisin [parin tunnin päikkärit- parintunnin yöunet] ja eilen sitten jätin päivällä ne pari tuntia välistä...
Toki olin koko alkuillan tiuskinut mutsille ja haastanut kokoajan riitaa, mutta autossa istuessa totuus paljastui minullekin. Olin oikeasti todella väsynyt, enkä todellakaan jaksanut ajatella mitään treenejä, en ainakaan "jeejee"asenteella.
Noh, tähän yhtälöön [väsynyt ohjaaja+myöhäiset iltatreenit] lisätään ohjaajan tunteisiin vähän turhankin ylireagoiva koira niin voin sanoa, että paras vire oli meidän työstä poissa.
Ja turhautuneisuus sen kuin jatkui. Nyt Elviksellä on treeneissä ollut hyvä draivi päällä -ei tänään. Ensimmäinen harjoitus, oli yksinkertainen takaleikkaharjoitus. Oikeastaan kaikki harjoitukset olivat hyvinhyvin yksinkertaisia, mutta...
Ekalla kerralla kaarre venyi ja sen jälkeen Elvis ennakoi ja kääntyi juuri ennen hyppyä jo seuraavalle. Kun kouluttajamme oli kerran asiaa auttanut [houkutteli lihapullalla] niin takaleikkakin onnistui.
Seuraavalla radalla oli tarkoitus läpäistä putkisyötit, niissä sentään onnistuttiin.
Kolmannessa harjoituksessa oli slaidausta [välistävetoa]. Ja tässä kohtaa teki mieli vain heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. Normaaleina päivinä olisin sivuuttanut epäonnistuneet kerrat, mutta tänään, kun mikään ei tuntunut luonnistuvan ja koiran tsemppaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja kun välistävedot ovat aina olleet se meidän idioottivarma osaamisalue [aina kouluttajat kehuneet, että se menee kuin oppikirjojen mukaan.]... Noh kun Elvikselle selvisi idea, onnistuttin normaaleilla väleillä varsin mallikelpoisesti slaidaamaan, mutta vika väli, joka oli medikoirallekin (tosin) hyvin ahdas, ei sitten onnistunutkaan vain käden huiskasulla... Ylimääräisen vekin ansiosta jäin koiran taakse sen verran, että suunniteltu valssi ei tullut kysymykseenkään. Piti takaleikata renkaalla. Onnistuttiin.
Samaan pätkään kuului koiran vienti putkeen [puomin alla] ja putkesta puomille. Koira rymisteli jalkoihin muutaman kerran, sillä puomillehan oli pakko päästä. Minullakin oli vaikeuksi käsittää, että pitäisi pyöristää tiet [Elvis kääntyi aina putkessa, sillä tein tökstöks tien] ja näin ei tarvitsisi sitten edes peitellä sitä puomia. Helpotuksen huokaus, kun saatiin vikalla kerralla koko rata onnistumaan.
Vikaksi juoksuympyrä, jonka aikana Elvis keksi, että renkaan välistä voi loikkia. Sitä otettiin muutaman kerran ja sitten juostiin vielä hetki ja sitten nopeasti pois treeneistä.
Posiitivista treeneissä oli Elviksen kepit. Kepit olivat toisen radan toinen se kohta. Sillä putken pää oli syöttinä ennen keppien aloitusta. Ensiksi vain vedin koiran kepeille ja toisella kerralla kokeilin toiselta puolelta ohjaamista [peitin putken], jolloin lähetin koiran kepeille ja leikkasin takana. Elvis teki kepit todella määrätietoisesti ja nyt jopa kykenin juoksemaan keppien päähän odottamaan herraa.
Mutta toista kertaa en noin väsyneenä radalle mene. Jopa muut treenaajan huolestuneen kyselivät, että enhän minä sentään itke ja kouluttajammekin huolestuneena kysyi, että eihän hän liian ankarasti meitä arvostele. Käydessäni vessassa huomasin itsekin, että silmäni näyttivät juuri siltä, kuin olisin parituntia itkenyt tai vähintään olisin kohta itkemässä.

Tänään sitten päätin hyvittää eiliset treenit ja lähdin Elviksen kanssa kahdestaan metsälenkille. Spanielipojan silmät muuttuivat teelautasen kokoiseksi, kun herra pääsi kahdestaan kanssani metsään. Itsekään en ihan heti muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään.

Tuleeko tänäänkin yhtä pimeää, kuin Viljonkan ajatuksissa on päivisin?

-muumipeikko-

Tänään taas treenailtiin. Treenien 15 esteen pätkä oli otettu kai jostain Janita Leinosen radalta ja osassa kohtaa oli jo valmiiksi mietitty, kuinka este tulee ohjata, eli ei taaskaan auttanut mennä siitä mistä aita on matalin...

Treenithän eivät alun alkaenkaan alkaneet mitenkään maireasti. Minä kun onnistuin tiputtamaan puomin alasmenolankun varpailleni, joten juokseminen oli yhtä tuskaa. Tähän kun lisättiin se, että Paavo suorastaan hölmistyneenä katsoi, että nytkö sitä sitten saisi ihan itse irrota, eikä luonnollisesti irronnut mitenkään liikaa, ainakaan oikeille esteille, niin sitä oli taas pakko juosta.
Rataa kuului sylkkäri, saksalainen ja sitten yksi hyppy-hyppy-putki pyöritys tehtiin muutamalla eri tavalla [jaakko- black lap tai niisto tai valssi-twisti] ja loppukeppiräpellys.

Ensimmäiset hypyt eivät ottaneet onnistuakseen. Koira hölkkäili omia reittejää ja katsoi minua juuri niin kuin Elvis katsoo minua toisinaan kisoissa "Meitäkö on kaksi täällä?". Siinäpä sitten ensiksi manasin koiran ja sitten itseni, miksi hemmetissä intoilin maanantaina ja ilmoitin Paavon(kin) Joensuun kisoihin? Ei mikään fiksu liike.
Niinpä jalan takia hammasta purren ja päälle erittäin tiukka ja napakka äänensävy käyttöön... Toimi. Onnistuttiin. Ja minäkin jouduin keskittymään liikkeisiini ja ohjaamiseeni erityisen tarkasti [kivulias varvas piti asiasta huolen] niin johan koira kulkikin varsin määrätietoisesti lähes koko matkan oikeisiin paikkoihin [putkeen eksyttiin pari kertaa...]. Oli se hieno.
Tänään vaan Paavollakin oli selkeästi paras vire kateissa. Yleensä Paavo odotellessa nukkuu jaloissa, mutta nyt ulistiin ja vikistiin ja rehattiin ja haisteltiin ja... Ei ehkä olisi pitänyt käyttää koiraa koirapuistossa päivälenkillä muiden koirien kanssa leikkimässä.

Viikonloppuna olisi epikset hallilla, kenties eksytään sinne ja viikon päästä tosiaan sitten kisailemaan...

"Mutta kyllä äiti tietää miten kaiken voi pelastaa."

-Niiskuneiti- ?

Valmennus takana ja hauskaa oli. Tänään valmentaja toimi Mikko Nurmi ja kuva radoista tulossa heti kun saan kameran ja nuo ratapiirustukset [, jotka oli osallistujille ihan monistettu erikseen] saman katon alle.

Paavo oli oikein mainio. Irtoava ja menevä ja ohjaaja oli paikoin kusessa, kun olisi pitänyt juosta koiran edellä. Radat olivat siis pitkillä este väleillä, jotta ohjaajat saivat juosta.
Ratojemme kulusta voisi sanoa sen, että umpiputkeen Paavon ohjaaminen tapahtui "palveluskoira" tyylillä [joo siitä tuli nyt palveluskoira. terrierityyli ei tuottanut yhtä säpäkkää tulosta]. Kun lopussa sitten sanoin, et Paavolla on päiviä, jolloin putkeen ei mennä uhallakaan niin se aiheutti jokaisessa osallistujassa peittelemättömän hämmästyneisyyden ja parit naurun tyrskähdykset. Tänään Paavolla oli putkipäivä, ellei toisin tiukasti sanottu.
Mutkat menivät pääsääntöisesti aika ketuiksi. Meinasin viime postaukseen kirjoittaa, että nyt mutkatkin olivat pienet, kun pidin pääni kylmänä. Tänään ei pää pysynyt kasassa vaan ajatus "kiirekiirekiire" tuotti pienoisia ohjausongelmia.
Kontaktit olivat täydelliset. Joo, nyt kun ollaan hinkattu juoksareita ja pitkästä aikaa pysäytin Paavon niin johan löytyi tomerat 2on-2off:t. Jokakerta.
Ensimmäistä kertaa agilityharrastuksen parissa kouluttaja kiinni erityistä huomiota puomin ylösmenoihin. Arvatkaas kenen ylösmenot ovat siinä hilkulla? Köhköh. Saatiin siis jotain uutta harjoiteltavaa [längillä].
Ja kepit. WAU. Ollaan nyt treeneissä jouduttu aina hinkkamaan niitä kyllästymiseen [no ei ihan] asti ja otettu vähän takapakkia, mutta tänään Paavo teki ne taas kuin vanha tekijä, ihan sama missä minä oli. Ja sukellusliike löytyi taas pitkästä aikaa sekopäisen meuhaamisen tilalle.
Hauskaa oli, vaikka yhdessä kohtaa sain luvan vaikka heittää muutaman ärräpään käskyyni, sillä Paavo päätti yrittää mennä putkeen vaikka väkisin ja kaarethan siinä venyi. Tuli kuulemma Paavo PERKELE aika luonnollisen kuuloisesti. Kääntyi hyvin.
Nää treenit nyt kuitenkin osoitti sen, että jos kisoissa olisi satavarma kolmikaarinen niin mun pitäis vaan seistä keskellä rataa ja innoissani olisin jo ilmoittamassa herraa kisoihin. Mutta kun siellä radalla on aina se yksi kohta, joka me kustais varmaan aika pahasti. Ohjaaja ainakin. Kenties odotamme sinne pakkasralliin, sillä Joensuun ilmoittautuminen olisi maanantaina.

Niin ja minä sain syystä tai toisesta hirveän inspiksen alkaa taas kohotella kuntoa tai lähinnä noita juoksuspurtteja ja äkkikäännöksiä pitäisi alkaa taas tehdä. Kuka lienee keksi, että lopetti salibandyn ja koulun jalisjoukkueissa hyppimisen... Ei ehkä fiksuin päätös.

"Ehkä olette huomanneet etten ole täydellinen tomppeli!"

-Pikku Myy-

Treenit taas Paavon kanssa takana. Pikkuinen oli mainio ja äiti jo intoili, että entäpä jos sittenkin Paavo heitettäisiin Joensuun kisoihin... No joo.
Tekniikkatreeneissä, jotka sisälsivät mm. poispäin kääntymistä ja sylkkäreitä saatiin olla Paavon kanssa malliesimerkkejä. Joo ei olla treenattu jakkaralla niitä käännöksiä tai semmosta.
Itse radalla Paavo vaan oli upea. Tehtiin nopeita ja puhtaita ratoja monesti. Toki välillä vähän tunaroitiin.

Kontaktit otettiin ainakin kertaalleen läpi. Myös Keinu onnistui aan ja puomin lisäksi.
Oli se vaan hieno pienieläin :D

"Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä"

-ruttuvaari-

Oltiin viikonloppuna maalla ja muutama kuvatus pitkästä aikaa lienee paikallaan.
Trimmistä päätellen Paavo ei ole tekemisissä saksien kanssa reiluun kuukauteen. Kunnon trimmaus tapahtui kenties pari kuukautta sitten...











Päästiin Paavon kanssa valemmukseen. Ensimmäinen tapaaminen viikonloppuna.

"Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista."

-Juksu-

Kisat taas korkattu ja jäi kyllä tosi hyvä fiilis kisoista.

Olin jotenkin tositosi vakuuttunut siitä, ettei Elvikseen saa minkäänlaista eloa radalla, etenkään kun esteet olivat 20-25 senttiä korkeammalla kuin tavallisesti treeneissä [köhköh].
Olin väärässä. Todellisuudessa ohjaajalta puuttui se elo radalta.
Ei sillä, rimojen korkeus selkeästi hidasti pikkuista, mutta kolmen koon [kuljetus-, kustannus, ja kannatus] taustatiimi oli aivan tohkeissaan, kuinka lujaa Ellu pinkoi. Minusta Elvari kipitti sellaista tasaisen tappavaa tahtia.
Nyt edettiin vähän tavoitteissa, siis vauhtia kisoihin.
Ensimmäinen rata oli virhepisteitä katsellessa täysi fiasko, mutta virheet ohjaajan piikkiin. Ensimmäinen virhe jo kolmannella esteellä. Jo rataantutusteassa huomasin, että putkenpää olikin aika kaukana ja selkä edellä meneminen ei ehkä olisi se fiksuin vaihtoehto. Niinpä hinkkasin tutustumisessa sitä kohtaa, jotta varmasti muistaisin oikean linjan olisin peittämättä putken päätä...No arvatkaa muistinko oikean linjan? En tietenkään ja siitä viitonen, kun koira viipottaa putken ohi.
Putken jälkeen ei sitten enää paineita. Pyrin edistämään radalla mahdollisimman paljon ja putken jälkeiselle puomille olinkin koiraa reilu puoli puomia edellä. Yleisöstä kuului kauhun ja ihailun sekainen huokaus, kuinka paljon uskalsin edistää... Loput virheet sattuivat hypyillä ja pituudella.
Olin yllättynyt kun Elvis suoritti okserin tavattoman upeasti. Ei tipputtanut rimaa, mutta teki mahdollisimman tiukan käänöksen muuriin. Niin ja muuri suoritettiin varmasti vinottain. Ensimmäinen moka sattui pituudella. Olin ihan kujalla ja tajusin kesken pituuden, ettöä seuraavan esteen jälkeen pitäisi kääntyä. Niinpä härvelsin jotain käsilläni ja koira jäi tuijottelemaan ohjaajan menoa. Pituuden vika palikka kaatui, mutta meno jatkui. Seuraavalla esteellä sitten kujalla olo jatkui.
Tässä kohtaa minun koulutuksissani olleille: älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon. Koira oli jo selkästi kääntymässä esteellä, kunnes karjaisin hyvin tiukan tässä käskyn, juoksin selkä edellä jonnekin suunnitelmistani poikkeavaan paikkaan ja niinhan se rima tippui ja kaarre venyi. Sitten putkeen ja siitä seuraavalle hypylle. Hypyn aikana muistin, että siinähän minun oli tarkoitus valssata ja äkillinen muutos vauhdissani [tuli hiukan kiire] hämmensi pikkuista sen verran, että sieltä se rima taas kolahti alas. Loput kolme estettä aa-keinu-hyppy. Jätin koiran keskenään suorittamaan keinua ja juoksin viimeiselle hypylle. Älä oleta vaan ohjaa. En ohjannut ja ohitettiin viimeinen hyppy, siitä hylätty.
Kontaktit radalla olivat upeanupeat ja koira oli hienonhieno. Harmi vain, että ohjaajalta puuttui se tsemppi tänään.

Toinen rata oli vielä kaaoottisempi. Videolta katsottuna se ei tosin näytä ihan yhtä katastrofaaliselta, mutta ajatukset harhailivat vähän jossain muualla.
Tein lähdön olevinaan varmaksi, ettei koira singahda selkeään syltti putkeen. Sinne se kuitenkin sinkosi ja sen jälkeen emme voi puhu enää ohjaamisesta vaan radan läpi juoksemisesta. Kokeilin kuinka Elvis kestää aalla edistämisen -> ei kestänyt. Ehkä tuurilla etutassujen kynnet osuivat kontaktille. Tämän kokeilun seurauksena unohdin seuraavalle esteelle tarkoitetut suunnitelmat ja se sitten ohitettettiin ja sitten olikin jo muuri ja sen edessä pyörähdeltiin.
Seuraavalle esteelle tein viime hetken pelastuksen. Olin jo ohjaamassa väärälle puolelle, mutta sain kuin sain vedettyä koiran oikealle puolelle. Videolla tämä näyttää jopa hyvältä ohjaamiselta, eikä sähläämistäni huomaisi. Sitten olikin onnistunut pätkä. Jopa ohjasin. Juoksusuoralla taas juoksin ja jätin ohjaamisen vähemmälle. Yksi este ohitettiin ja Elvis melkein meni aalle. Videolla putkeen lähetys [koiran selkäni takaa äkillinen puolen vaihto] näytti varsin luontevalta persjätöltä kesken suoran, mutta radalla se tuntui vähän tökstöks kohdalta. Suoran jälkeen ajattelin vain maalia ja viimeinen hyppymutka venyi ja yksi putki ohitettiin huolimattoman ohjaamisen takia.
Jälleen koira oli siis hyvä, mutta minulta vain puuttui se kipinä ohjaamiseen.

Jäi siis erinomaisen hyvä fiilis. Parin viikon päästä Jyväskylään.
Kisoissa ohjaajani ja treenikaverit saivat minut melkein innostumaan Paavon kanssa kisoihin, mutta tjaa. Odotetaan Kemin pakkasrallia.