Vappu viikonloppu meni meidän osalta agilityn parissa, kun Savikon Seppo saapui taas meitä valmentamaan. Ja meille jäi taas niiin paljon käteen uusia oppeja, että on nää valmennukset vaan hintansa väärtejä. Todettiin myös että maxipyrri on oikeasti melkoinen tilaihme, mahtuuhan Ego miun taskuunkin. Oli minun taskussa ihan useamman kerrankin ;)
Lauantain ykkösluokkien rata oli melko simppeli, tai siis se näytti paperilla paljon vaikeammalta, mutta rataantutustuessa rata tuntui ihan tehtävissä olevalta. Radalla oli kaksi kohtaa, joista sanoinkin, että jos toinen menee hyvin niin toinen kohta menee perseelleen. Ja niin siinä tosiaan kävi. Radalla oli aluksi putki-putki syöttö. Homma oli tehty niin, että joko leikkasit putkien välissä tai jouduit juoksemaan puomin toisella puolella, missä nyt ei ollut mitään järkeä, ellet sattunut olemaan himppasen nopeampi koiraasi/ koirasi irronnut seuraavillekin esteille äärimmäisen hyvin. Näin yhden edellisestä ryhmästä kokeilevan tätäkin ratkaisua (tosin he tekivät edistyneempien tiukkoja kurveja, mutta tää alku oli sama...) enkä nähnyt onnistuneita jatkoja. Toisaalta yllättävän harva koira haki tuota putki-putki kohtaa ja monikin joutui treenaamaan vain tätä irtoomispätkää.
Rataantutustuessa sanoinkin siis, että joko putki-putki on meille pala kakkua, mutta sitten kun jatkokohdassa oli putki syötti _äärimmäisen lähellä_ vinosti lähestyttävää estettä ja siitä kun vielä jatkettiin vieä vinompaan niin... Joko ne putket vetää tai sitten ne eivät vedä. Lauantaina ne eivät vetäneet. Jos putki-putki säpellystä ei laskettu saatiin rata nollalla maaliin ja loppuaika me sitten treenattiinkiin putkelta itsenäistä jatkamista. Saatiin kotitehtäväksi ostaa ikean lastenputki ja treenailla sen kanssa kotonakin ihan urakalla tätä. Putkesta jatkaminen kun ei ole Egon mukavuusalueella, koska Ego ei näe, missä minä olen ja mitä teen...
Ja Egon kanssa suoranputken jälkeen irtoaminen olis aika jees, koska vaikka ei minunkaan vauhdissa hirveästi hävettävää ole niin en minä kyllä jukoliste koiran kanssa samaan aikaan putkenpäässä ole, jos samaan aikaan ollaan putkeen lähdetty juoksee. Vaikka pakko myöntää omaksi eduksi, naureskeltiin kyllä sitäkin, että vaikka miulla oli ehkäpä valmennuksien nopein koira niin olin sentään lähimpänä ohjaajista, jotka melkein olisivat voineet kuvitella tekevänsä persjätön. Mutta vain melkein, olisi pitänyt vielä hitusen kiriä ja olla pari askelta edellä...
Lauantaina Seppo myös huomasi palkkauksessa yhden epäkohdan. On siis hyvä, että joku muu palkkaa Egon, mutta siitä huolimatta Ego haluaa palkan kanssa riehua minun kanssa (ollaan sen verran edistytty, että palkka edes vieraalta saatuna kiinnostaa). Mutta jatkossa minun pitäisi tähdätä sinne palkalle Egon kanssa, niin ettei Egon tarvitse kierrostya siitä, että hakee lelun ja joutuu hirveällä hopulla juoksemaan sitten perääni. Tällä tavalla saatiin Egon kiroilu Seppoa kohtaan pois ja Egon viretila pysyi yllättävän alhaalla. Ainahan Ego on vähän ranskalainen kuumapakkaus, mutta nyt sen kanssa pystyi huoletta tekemään treenejä ilman ylimääräistä räjähtämistä palkan jälkeen, ja Ego jaksoi toistoja, paljon.
Niin ja lauantaina Seppo oli sitä mieltä, että saisin minä Egon kanssa kyllä vaikeampien ratoja tehdä. Kiemurat ja semmoset kun ovat kuulemma meidän mukavuusalueella ja kun nykyisin miettiin niin myönnettäkööt, että kiemurat, joissa miun on helppo pitää liikeyllä ovat aika palakakkua, koska Egohan osaa ja niissä tilanteissa Ego saa luvan kanssa olla lähellä ja tekemässä samalla agia. Pikku pyrri tykkää.
Toisaalta sai Ego myös kehuja paljon siitäkin, että vaikka Ego on kuuma, sillä pysyy pää kasassa siitä huolimatta. Sitä pään kasassa pysymistä sitten ihmeteltiinkin ja sain kuulla sellaisen kehun, jota en ihan hetkeen unohda. Seppo kun selitti, on nähnyt kouluttajana paljonkin kuumia koiria, joilla suhde ohjaajaan ei ole mitä parhain. Meillä onni on se, että Egolla on minut, ollaan oikeesti tiimi.
Tällä viitattiin vähän myös siihen, että kun minulla on aikaisempaa koirakokemusta niin olen silti pystynyt luomaan kunnollisen suhteen vähän tulisempaan koiraan.
Onneksi oli äippä mukana, äippä kävi ihan alkutekijä verkat Egon kanssa ja mie sain puhuttua meidät viimoiseksi koirakoksi eli rataantutustumiksen jälkeen oli vielä reippahasti aikaa käydä metsässä hyppelemässä.
Enimmäisenä pakko sanoa, että vesiliejuinen hiekkapohja ei todellakaan ollut mikään unelman kevyt juoksupohja ja kun jalat tuntuivat valmiiksi jo lyijyiltä niiniin... kohta näkyvällä videolla keskittykää koiraan...
Sunnuntain rata tuntui vähän fiilistelyradalta, siellä oli alku juoksujen jälkeen pari pyöritykohtaa, mutta kuten Seppokin sanoi, alku pitäis mennä meiltä ongelmitta, ainoa ongelma tulisi olemaan meille taas se suoranputken jälkeinen hypyn hakeminen. Ja niinhän se meni. Alku meni juostessa ja lopussa reenattiin hypyn hakemista. Ja SE TUNNE, kun pyrri haki ilmiömäisesti hyppyä. Se fiilis. SE.
Siinä vaiheessa Ego sai anteeksi kontaktitörppilynsä ja renkaan "menentästäsivusta" asenteensa.
Mutta sitten sunnuntainoppeihin. Siinä missä lauantaina saatiin neuvoja, miten radan jälkeen saan pidettyä Egon viretilan matalana niin nyt keskityttiin lähtöihin. Egohan räjähtää vähän kaikkeen suuntaan lähdöissä, koska radalla pitäisi olla JO. Miten siis huijata pikkuinen raitaotus puikkoihin, ilman että ennen puikkoja se kerkeää räjähtämään? Nami naamaan vaikka väkisin ja saman tien puikkoihin. Toimi. :D
