Mä luulen, et tääl tarvii vaan rakkautta, vähän vapautta, positiivist varausta

Sillä on neljä vantteraa jalkaa, lonkat joskus aaksi kuvatut. Ennen niin silkkiseen turkkiin on iän myötä tullut osaksi söpöt niskakiharat, väri on kuitenkin pysynyt kauniin tumman punaruskeana valkoisella pohjalla, mitä nyt päässä on aina ollut harmaata. Pää onkin aina ollut kaunis, joskus vähän hiirulainen, mutta yleensä niin lempeä ja jykevä. Katse on aina ollut pehmeä, lämmin ja sitä katsetta onkin tämä vaari osannut aina käyttää hyväksi.
Rapsuttaessa Paavo tykkää jutella tai tuhista tyytyväisyyttä. Rapsutuksia ei suinkaan saa lopettaa kesken, sen verran päättäväisesti pienen hännän heilutuksen avustuksella läppäistään tassulla laiskoja rapsuttajia, ehkä vähän parannellaan asentoa ja pusketaan kainaloon viekkuun.

Aavo on kaikkien suosikki, se ykkösvaihtoehto, se jota halitaan ja paijataan. Se, joka valitaan ensimmäisenä. Perkeleeni ei suinkaan aina ole ollut se ihana mamman kulta, joka ei olisi koskaan tuhonnut sohvaa, joka ei koskaan olisi syönyt juuri niiden kalleimpien kenkien toista paria, joka ei koskaan nuoremman koiran opettamana availe jääkaappeja, tyhjennä ruokasäkkejä, lähde lenkeillä pupujen perään, kadota muuten vain välillä korvia, ei koskaan valinnut omia reittejä agilityssa, ei koskaan, eikä etenkään enää… Mutta jotenkin, jostain kumman syystä Pullaseni on oppinut, että kaiken saa anteeksi valloittavalla hymyllä, kantamalla itseään isompia pehmoleluja syliin, tunkemalla itse syliin, hännän heilutuksella, tai muuten vain hyppäämällä sänkyyn viattomasti ja olemalla hetki huomaamamaton, kyllä se omistaja nopeasti rauhoittuu.

Kun Pallero saapui meille, se oli aivan hirveä. Puri, rikkoi, vinkui eikä osannut edes hakea itse ulos kun hätä iski, ei aikomustakaan, paitsi öisin. Pöydille könyäminen hipi hiljaa oli tän pennun bravuureja ja jos oli liian hiljaista, ensimmäisenä kuului “Paavo perkele!” ja vasta sen jälkeen, menimme katsomaan, mitä pentunen teki. Miten sellainen riiviö pystyi muka olemaan maailman parhaan Elviksen sukulainen? Ei niin mitenkään.

Mutta tästä maailman parhaasta kovakalloisesta spanielista kuoriutui varjoni, tyynyn jakajani, silmäteräni, halinalleni, ylpeyden aiheeni, Paavo on . ja tässä vaiheessa ollaan vasta puolessa välissä yhteistä taivaltamme, sovittiin näin lellikkini kanssa.

(c)Flexiviidakko
Hyvää synttäriä kaikille D-pentueen muille karvakkaille.

Ps. Flexiviidakon kuvaa ei tarvinne hirveästi selitellä...

Tää jengi, ne on cool, mutta pihalla

Koska viski

Kooste siitä kuinka helppoa ja vaivatonta on ottaa Egosta ja Paavosta yhteispönötyskuva
"No niin Ego, ooppa hetki paikallasi niin saada hyvä kuva..."

...

melkein...

Neljäs kerta toden sanoo vai miten se nyt menikään...

Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin

Ja sitten meidän muihin aiheisiin.
Spanieliosasto on käytetty nyt eläinlääkärillä kerran tai kaksi ja kaikki on tällä niin kunnossa kuin tällä hetkellä voi olla.
Paavolla on kesän aikana korva oireillut milloin mitenkin ja välillä ei ollenkaan. Nyt kun tuli rokotusten aika ajattelin samalla tutkituttaa Paavon korvat ja samalla otin Paavosta verikokeet, josta testattiin _ihan_ kaikki, koska Paavo vain lihoo ja karvanlaatu huononee...
Hyvää oli se, että seuraavana päivänä sain soiton, ettei tämän tervempää koiraa oikein voi olla, ei siis mitään vajaa- tai liika toimintoja, ei puutostiloja, ei mitään...
Sen sijaan korvatarkastus tuotti tuloksen "korva täysi mätä" ja Paavo sai melkoiset dropit korvien hoitoon. Parit tipat ja vielä tabletit päälle. Rokotuksia ei saatu...
No nyt kun korvat ovat kunnossa, on Paavon paino laskenut silmissä ja karvakin taas kiiltelee ja on silkkinen. Liekö spanielipoika ollut niin pipi, että aineenvaihdunkin mennyt sekaisin?

Elviskin kävi eläinlääkärillä ja kaikki oli muuten vanhalla pojalla kunnossa, mutta nyt saatiin tietää syyt Elviksen takapään oireiluun: Nivelrikko. Nyt vain siis katsellaan ja ihmetellään, mihinkä suuntaan nuo jalat ovat menossa.

Siinäpä vähän terveysasiaa, pyrri on oma ilmapää itsensä, sitä tuskin voidaan lääkärillä hoitaa...

Ollaan kuitenkin nyt nohevoiduttu agin osalta ja käyty jopa keskenämme treenamassa. Olen tehnyt ihan vain naksuttelujuttuja kontakteilla, irtoamista namialustoille ja muuta yksinkertaista _namien_ kanssa. Paavosta homma on ollut parasta ikinä, mutta Egoa vähän nakertaa, kun ei pääse rehaamaan ja riehumisfiilis puretaankin aina kotona lelupandaan. Katsellaan mitä ongelmia löydetään tämän treenaamisen avulla...

Kuljet valoa päin, eikä sua estä kukaan

Sillä sulla on energiaa

E niin kuin Ei pysty pysähtyy
E niin kuin Ehtymättömät energiavarat
E niin kuin Eittämättä paras

G niin kuin Go figure
G niin kuin Go..
G niin kuin Going nowhere -ja silti kiire kaikkialle.

O niin kuin...
OnniOnOmistaaOma EGO

Ego täytti 9.8 NELJÄ vuotta. Neljä pitkää, rakastettavaa, raivostuttavaa, halittavaa, hillitöntä ja joka päivä jotain uusia kujeita keksittyjä vuosia.
Egossa ei ole oikeastaan mitään vikaa, mitä nyt ovien avaaminen on hankaloittanut ja mutkistanut vähän arkea. Ja Egonhan on kirjaimellisesti tungettava kuononsa kaikkialle. Ei siinä, niinhän minun spanielitkin tekevät, ne tekevät sen vain "hieman" hienovaraisemmin. Egon mielestä jossittelu on turhaa ja tää raitaeläin on toiminnan mies. Siinä vaiheessa kun ei omat rahkeet enää riitäkään, on onneksi mamma, joka tietäää kaikesta kaiken ja handlaa ihan kaikki tilanteet ja kohtaamiset ja rapsuttelee ja halii ja hellii ja ottaa peiton alle nukkumaan, kun möröt pelottelevat pikkuisia Egoja.
Ego on vähän tuommoinen väärinymmärrätty luokan pelle, joka sählää ja soheltaa vain saadakseen huomiota ja kehuja.
Mutta ennen kaikkea Egosta on tullut mitä rakastetuin halinalle, varpaiden lämmittäjä, harmaiden hiuksien tuoja treenikentillä(kin) ja mahdottoman tärkeä raitaotus elämässäni. Kiitos siis Seijalle, että uskalsit luovuttaa yhden räyhän hengen lepposalle sawonmualle, jossa olikin yksi pyrrinkokoinen aukko täytettävänä.
Toivottavasti raitaeläin, sohvan parhaan paikan viejä, on menossa mukana vielä monen monta hassun hauskaa vuotta.

Vedin tän mukanas elämän unelmiini

Meillä oli kisat.

Ensimmäinen startti enteili pahaa, se oli jotain ihan täyttä fiascoa ja sitäpä ei muistella sen enempää.

Toinen rata. Hyppysuora, jonka päässä putki. Putkeen ei tietenkään saanut mennä ja edellisellä radalla viihdytimme yleisöä, kun Ego päätti juosta samaa putkea yhä uudestaa ja uudestaan ja uudestaan... Edes talven kouluttajamme ei hirveästi uskonut mahdollisuuksimme ohittaa putkea kunnialla, mutta murskasi minun suunnitelmani, että häviänpä sitten samantien radalta. Matin mukaan, piti ottaa treenistä loppurata...
Noh hyppysuoralla Ego hyppäsi renkaan välistä, en jäänyt korjaamaan vaan jatkoin matkaan. Hitot se koira mitään putkee edes huomannut vaan juoksi just sinne minne ohjattiin. Pöytä vähän kummastutti pientä raitaeläintä, mutta pienen neuvottelun jälkeen Ego hyppäsi pöydälle, mutta ei ihan niin rauhallisesti hengaillut pöydällä kuin treeneissä... Ja siitä loppu. Siis joku rengas ja pöytä meni vähän jotain sinne päin, mutta muuten. Ego oli aikkasen näppärä.

Kolmannella radalla ohjaaja koomas ja oli auttamatta myöhässä parissa kohdassa. Joku este jäi heti alkuun välistä, mutta Egolla alkoi olla asenne kohdillaan. Ehkä pikkasen vielä haluaisin enemmän keskittymistä itse rataan, koska irtoamisestahan ei puhuttu missään vaiheessa, mutta muuten. Ei tämäkään nyt mikään hassumpi suoritus meille ollut.

Ja nyt kolme viikkoa kisojen jälkeen pääsi pitkästä aikaa treeneihin. Ratana minien SM-joukkuerata. Ja hitsit. Liekö sade vähän viilentänyt pyrrin päätä vai alkaako ne palapelin palaset loksahdella viimein paikoilleen, mutta Ego oli magee! Jos ei lasketa paria kontaktia... Muuta en osaa sanoa Ego nyt vaan on hieno.

Spanielipojat ovat sitten säikäytelleet omistajiaan tässä kesän mittaan oiken mukavasti.
Paavo sai takajalkaansa jostakin (todennäköisesti paskaisesta metsälammesta? Olisiko sitten kuitenkin karvaan jäänyt muhimaan roskia ja mutaa pesuista huolimatta) tooodella laajan ihottuman, tästä syystä Paavon takajalka ajettiin kaljuksi ja aloitettiin rasvaus. En siis viitsinyt Paavoa kesään näyttelyihin ilmoitella, kun en tiennyt kuinka nopeasti karva takaisin kasvaa, näköjään nopeasti.
Elviksellä taas takapää on reistaillut ja eläinlääkäri varattiin nyt kesäksi rokotustenkin takia, mutta samalla lekuri saa tehdä vanhuustärkin Elmarille. Toivottavasti se yksi itkuinen päivä oli vain jotain pieni ohimenevä vanhuus ajan kramppausta. Mene ja tiedä.

But now is not the time to cry now's the time to find out why

Tässä on lopputulos, kun kävimme Paavon kanssa piiitkästä aikaa kunnon hölkällä ja uimassa tietenkin


Toukokuun eka päivitys. Hupsista.

Kisat ois tulossa. Ollaan treenattu. Saatu tehtyä jopa hienoja KUUDEN esteen pätkiä. Ihan silleen pikkasen olen sittenkin joutunut tavoitteita realisoimaan, kun toi mun raitaeläin on päättänyt räyhätä kolme viimeistä viikkoa kentällä kuin kurkkua leikattais... Mutta edelleenkin, sitten kun se menee, niin sitten se menee ja ongelmia ei ole. Voi huokaus.

Meidän ryhmä on muutenkin aika huippu. En tiedä miksi me ollaan semmoisessa ryhmässä Egon kanssa, mutta ei se mua kiinnosta. Todennäköisesti me tullaan edistymään ainakin tässä ryhmässä, koska vaikka pyrri rähjää niin sitten me vaan pätkikään rataa, ja pätkitään vielä lisää. Viikko sitten mentiin ensimmäistä estettä ja merkkausta vaan hetken aikaan, kun muuhun ei pystytty. Ja sitten kun pyrri tasoittuu niin sitten tehdään pidempiä pätkiä. Hienoja pitkiä pätkiä.
Erona niihin onnistuneisiin parinkymmenen esteen hienoihin ratoihin on ainakin se, että nyt ollaan tehty ratoja, joissa koukerot alkaa jo toisella esteellä. Ego ei ole päässyt siihen vapauden tunteeseen juoksemalla paria ekaa estettä vaan alusta asti on pitänyt kääntyillä ja vääntyillä ja vetää sinä aikana vähän lisää kierroksia. Mutta heti kun pyrri saa vapauden juosta, se tasoittuu. Heti.
En siis lähde kisoihin täysin epätoivon vallassa, mutta en lähde myöskään metsästämään kolmea nollavoittoa. Tarkoituksena olisi nyt katsoa, miten se koira toimii. Opetella vähän kisatilannetta, oppia lukemaan koiraa ja toivottavasti edes yksi radoista antaisi uskoa tulevaisuuteen. Rima ei ole siis korkealla, mutta on se silti alitettavissa, jos oikein menee planeetat väärille paikoille tuulen suunnan muuttuessa...

Ja siihen meidän ryhmään... no ryhmä koostuu parista kolmosluokkalaisesta, joista toinen mm. edustaa Hu-pun Sm-medijoukkueessa parin viikon päästä, pari kipaletta on kakkosissa kisaavia, viittä vaille kolmosiin meneviä koirakoita ja sitten minä ja Ego ja toinenkin ykkösluokkalainen. Että ei me kyllä ihan juoksusuoria treeneissä olla treenattu. Niin ja kouluttajat, Annika, joka teki talvella ryhmässämme koulutusohjaajaharhoituskertansa, sekä Elisa Hietalo. Googlatkaa Elisa jos ette muuten nimeä tunnista.

Paavo on päässyt kesän kunniaksi polskutella järvissä ja lammikoissa aina kun sellainen on osunut kohdalle ja on spanielin miellyttäminen vain helppoa.